Aitoa mastodonttia

Norsuilla meni joskus hyvin. Norsueläimiä tunnetaan fossilien perusteella kolmisensataa ja ne pärjäsivät hienosti miljoonia vuosia. Nyt norsuja on jäljellä enää kolme lajia. Viimeisimpiä sukupuuttoon kuolleita norsuja oli mahtava mastodontti.

Mastodontti

Hyvin pakastettu poskihammas Pohjois-Alaskasta auttoi ajoittamaan norsujen historiaa. Mastodontti, joka hampaalla pureskeli, eli radiohiiliajoituksen mukaan vähintään 50 000 vuotta sitten, geologisen todistusaineiston mukaan jopa 100 000 vuotta sitten.

Hampaan juuresta saatiin eristettyä dna:ta. Selvittämällä satatuhatvuotista perimää onnistuneesti, tutkijat löivät laudalta vanhan dna:n ennätykset.

Mastodontin perimää on yritetty selvittää aiemminkin. Tutkijat päättelivät kuitenkin, että aiemmin julkaistu mastodontti-dna on todellisuudessa peräisin muiden eläinten näytteistä, joita laboratoriossa oli käsitelty tai jopa näytteitä käsitelleistä ihmisistä.

Mastodontin dna:ta luettiin kerralla kunnon pätkä: koko mitokondrion dna, noin 17000 nukleotidia. Vanhan dna:n tutkiminen onkin helpointa aloittaa solussa kelluvien mitokondrioiden perimästä, koska niitä on kymmeniä kopioita per solu. Riittävän pitkä dna-pala on siten todennäköisemmin säilynyt ehjänä kuin tuman varsinaisissa kromosomeissa, jossa kutakin dna-jaksoa on vain kaksi.

Toisen sukupuuttoon kuolleen norsun, mammutin kohdalla perimää on saatu selvitettyä jo aiemmin. Dna-sukupuussa mammutti asettui intiannorsun viereen, sen lähimmäksi sukulaiseksi. Afrikkalaisten norsujen linja näyttää lähteneen omille teilleen hieman aiemmin, dna:n ja fossiilien perusteella pääteltynä noin seitsemän tai kahdeksan miljoonaa vuotta sitten. Mastodonttien suku on tutkituista norsuista selvästi vanhin, noin 25 miljoonan vuoden ikäinen.

Mammutti

Mastodontit olivat ilmiselvästi norsuja toisin kuin esimerkiksi sireenieläimet tai tamaanit, jotka tiedetään norsujen lähimmiksi elossa oleviksi sukulaisiksi. Sireenieläimet, kuten manaatit ovat sopeutuneet vesielämään. Ne ovat suuria eläimiä ja hyvällä tahdolla ehkä aavistuksen muistuttavatkin ulkonäöltään elefanttia. Afrikkalainen tamaani sen sijaan näyttää enemmän murmelilta kuin norsulta. Manaatit ja tamaanit ovat tehneet pesäeron norsuihin kuutisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten.

Joidenkin tutkijoiden haaveena on herättää mammutti tai muu sukupuuttoon kuollut otus joskus uudelleen henkiin. Nykytekniikalla sellainen on vielä tieteistarinaa vaikka eliön koko perimä ihmeen kaupalla saataisiinkin selville. Vielä enemmän tieteistarinaa on dinosaurusten henkiin herättäminen. Miljoonien vuosien ikäisen dna:n pienenkin ehjän palan löytäminen on toistaiseksi osoittautunut toiveajatteluksi.

Norsuja

(C) luotiset.wordpress.com – teksti: M. Kolkkala, kuvat: Lea Heikkinen.

Lähteet:

Rohland, N., Malaspinas, A. S., Pollack, J. L., Slatkin, M., Matheus, P. ja Hofreiter, M. 2007: Proboscidean mitogenomics: chronology and mode of elephant evolution using mastodon as outgroup. PLoS Biol.: e207.

http://www.elephant.se/

Kumpi oli ensin, Kolumbus vai kana?

Vanhat luut kertovat: kanat löysivät Amerikan ensin. Arkeologien esiin kaivamien kananjäänteiden radioaktiivisen hiilen osuus kertoi, että kotkottajia hoidettiin Chilessä todennäköisesti jo satakunta vuotta ennen Kristoffer Kolumbuksen rantautumista Amerikkaan 1492.

Kanojen varhainen maihinnousu selittää havainnot, joiden mukaan Etelä-Amerikan inkat olivat päteviä kananhoitajia 1532 Francisco Pizarron saapuessa tuhoamaan heidän valtakuntaansa.

Thor Heyerdahlin ja kumppanien seikkailu osoitti, että kevytrakenteisella lautalla voi ylittää Amerikan ja Polynesian välisen tuhansien kilometrien merimatkan. Polynesia kansoitettiin todennäköisesti Kaakkois-Aasiasta, mutta seilasivatko polynesialaiset Amerikkaan kanoja kyydissään?

Saadakseen vanhoista kananluista irti kaiken mahdollisen tutkijat uskoivat niistä pari arvokasta palasta dna-eristyksen eksperteille. Nämä onnistuivatkin lukemaan pätkän yli 600 vuotta vanhaa kanan dna:ta.

Vertailuksi selvitettiin dna:ta joukosta polynesialaisia ja muun maailman kanoja ja kas, dna näytti samanlaiselta polynesialaisissa kanoissa ja Chilen arkeologisessa löydössä. Kanojen matka Polynesiasta Amerikkaan tuli siis vahvistettua?

Ei tullut, pienestä aineistosta ei saa aikaiseksi luotettavaa sukupuuta. Muinaisen dna:n selvittäminen ei ole helppoa ja perinnöllistä vaihtelua on kanoilla vähän. Normaalisti hyvin muuntelevasta mitokondrion dna-alueesta löytyi kanojen välillä eroja vain yhdeksästä kohdasta noin neljästä sadasta mahdollisesta. Mutta kun aihe on tarpeeksi kiehtova, heikkokin näyttö otetaan vastaan.

Polynesiasta on löytynyt varhaisia merkkejä amerikkalaisista viljelykasveista ja Amerikasta vastaavasti polynesilaistyylisten kalastusvälineiden ja kanoottien jäänteitä. Kananluut ja -dna antavat lisää painoa teorialle, jonka mukaan polynesialaiset löysivät veneillään Amerikkaan ennen Kolumbusta, mutta ihan vedenpitäväksi kanatkaan eivät vielä teoriaa todista.

(C) luotiset.wordpress.com – Kolkkala, M.

Lähde: Storey, A. A., Ramirez, J. M., Quiroz, D., Burley, D. V., Addison, D. J., Walter, R., Anderson, A. J., Hunt, T. L., Athens, J. S., Huynen, L. ja Matisoo-Smith, E. A. 2007: Radiocarbon and DNA evidence for a pre-Columbian introduction of Polynesian chickens to Chile. Proc. Natl. Acad. Sci. 104: 10335-10339.

kanat.jpg