Ei, herra Ministeria

…et ole eläin. Oletko kuitenkin lähestulkoon melkein? Tutkitaanpa sinut nyt kerralla perusteellisesti, geenejä myöten.

Yleensä kun elävä olio maapallolla vastaan tupsahtaa, on helppo määrittää onko se eläin. Siis yleensä. (Jätetään suosiolla toiseen kertaan kysymys miten määrittää “elävä olio”.)

Eläin on eliö, joka ei ole kasvi eikä sieni. Eikä bakteeri (tai arkki). Eläimet osaavat usein liikkua, mutta eivät osaa valmistaa ruokaa suoraan auringonvalosta. Eläintä voisi yrittää määritellä ominaisuuksia luettelemalla, mutta tylsäähän se olisi ja aina törmäisi poikkeuksiin ja poikkeuksen poikkeuksiin.

Helpompaa on sopia joku otus eläimeksi ja määrittää kaikki sen riittävän läheiset sukulaiset eläimiksi myös. Kun kerta kaikki elämä tällä pallolla keskenään jotain sukua on.

Rotta esimerkiksi on eläin ja sen sukulainen hiiri selvästi myös. Jos hiiri evoluutiossaan jostain syystä juurtuisi paikoilleen ja alkaisi yhteyttää (hiirenkorvilla), se olisi silti järkevää määrittää eläimeksi. Lähempänä se silti perimmiltään ja perimältään olisi rottaa kuin koivua.

Jotkut yksisoluiset eliöt osaavat yhteyttää ja mennä viipottavat eteenpäin kuin pienet eläimet. Ovatko ne lähempänä eläimiä vai kasveja? Pitää tutkia geenejä!

Eläimen määrittäminen on helppoa silloin, kun se on monisoluinen (kuinka moni-)? Joskus on vaikea tietää onko jokin elävä möykky monisoluinen yksilö vai kokoelma yksisoluisia. Sienieläimen voi pistää siivilästä läpi ja kasvattaa jokaisesta solusta uuden sienieläimen. (Jätetään suosiolla toiseen kertaan kysymys miten määrittää “yksilö”.)

Ongelmaeliöitä eläimen määrittäjälle ovat yksisoluiset. Yksisoluisia (eukaryootteja) on eläimiä, kasveja, sieniä ja – jotain siltä väliltä. Kaikista yksisoluisista ei ole oikein kukaan koskaan tiennyt mitä ne ovat. Ihmisillä on usein kummallinen käsitys, että jos joku on pieni, se ei ole tärkeä.

Yksisoluisissa eläimellisyyden tai eläimyyden määrittely on veteen piirretty viiva. Mikä niistä on lähinnä meitä “kunnon eläimiä”, monisoluisia? Perinteisiä ehdokkaita ovat Choanoflagellata-luokan siimaeliöt. Haastajia melkein eläimeksi aina välillä nousee, kuten Ministeria vibrans, Southamptonin läheltä kymmenisen vuotta sitten löydetty pieni ötökkä, jonka elämästä ei paljon tiedetä.

Tutkijat päättivät selvittää, mikä Ministeria oikein on. Siitä selvitettiin satunnaisesti muutaman tuhannen geenin toimivan osan ratkaiseva järjestys. Valikoitua geenijoukkoa verrattiin sitten aiemmin selvitettyihin eläinten, sienien ja kiintoisien yksisoluisten geeneihin.

Tulokseksi saatiin, että lähinnä eläimiä (edustajat ihminen, merituppi, banaanikärpänen ja sienieläin), kaikista maapallon muista eliöistä ovat… parhaan tämän hetkisen tietämyksen mukaan… ovat… en kerrokaan…

(C) luotiset.wordpress.com – Kolkkala, M.

Lähde: Shalchian-Tabrizi, K., Minge, M.A., Espelund, M., Orr, R., Ruden, T., Jakobsen, K. S. ja Cavalier-Smith, T. 2008: Multigene phylogeny of Choanozoa and the origin of animals. PLoS One 3: e2098.

Laitan teknisempää arvostelua Shalchian-Tabrizin ym. artikkelista kommentteihin (ja ehkä se vastauksenkin, jos joku haluaa)…

Ei aikuinen aivoja tarvitse

Ei ainakaan, jos vaippaeläimiltä kysytään.

Vaippaeläinten käsitys aivoista voi kuulostaa aavistuksen taantumukselliselta. Mielipide on kuitenkin syytä ottaa vakavasti; vaippaeläimet ovat ehkä lähempänä ihmistä kuin arvaammekaan. Uusien dna-tutkimusten perusteella nämä merenpohjassa möllöttävät pehmeät ja yksinkertaiset eläimet ovat elämän sukupuussa lähempänä ryhdikkäitä ja fiksuja selkäjänteisiä kuin mikään muu eläinryhmä.

Vaippaeläimen toukka näyttää melkein kalanpoikaselta. Sillä on kelpo alku selkäruodolle ja selkäytimen päässä pullistelee lupaava pieni mötikkä, aivot. Mutta mitä tekee toukka vanhetessaan? Menee suulleen makaamaan merenpohjaan, hävittää aivonsa ja viettää lopun elämäänsä tiukasti paikoillaan jököttäen. Merituppi on tyypillinen vaippaeläin; se on käytännössä pelkkä tynnyri, joka viettää hiljaiseloa merenpohjassa vedestä ruokaa suodatellen.

Vertailu ihmiseen on kieltämättä houkuttelevaa. Ihmislapset ovat loputtoman liikkuvaisia ja kiinnostuneita ympäröivästä maailmasta. Aikuiset taantuvat sohvanpohjalle katsomaan televisiota. Mutta ei sorruta nyt näin pessimistiseen vertailuun.

Evoluutio tarkoittaa kehitystä? Yksisoluisista tuli aikanaan yhä hienompia monisoluisia. Sitten kun sisuksiin oli saatu tukeva ruoto ja ydin, niin loppu oli pelkkää nousukiitoa: kalat kömpivät maalle ja muuttuivat sammakoiksi, liskoiksi, nisäkkäiksi, kumaraisiksi apinoiksi ja lopulta uljaiksi ihmisiksi. Näinhän se menee?

Kyllä, näinkin tapahtui. Moni pilapiirtäjä on kuvannut tämän perinteisen asetelman tavalla tai toisella nurinniskoin ja tullut näin esittäneeksi oivallisesti evoluution oikullisuutta. Taantumus voi olla evoluutiolle yhtä kova sana kuin kehitys.

Kuten vaippaeläimiltä opimme, monimutkaistuminen ei ole evoluutiossa ollenkaan pakollista. Vaippaeläimet ovat pärjänneet kirjaimellisesti älyvapaalla taktiikallaan hienosti satoja miljoonia vuosia ja kansoittavat edelleen maailman meriä tuhansien lajien voimin.

Taantumus ja kehitys, kolmas varteenotettava vaihtoehto on muuttumattomuus. Paikoillaan polkemisen taktiikan ovat valinneet suikulaiset, jotka myöskin ovat selkäjänteisten lähisukulaisia. Nämä biologian oppikirjojen suosikkieläimet näyttävät vaippaeläimen toukan tavoin lupaavasti kalanpoikasilta – ovat näyttäneet jo satoja miljoonia vuosia. Suikulaisten aivot ovat yhtä yksinkertaiset kuin aina ennenkin. Silti suikulaisillakin pyyhkii edelleen hienosti ainakin, jos menestystä mitataan yksilömäärillä. Suikulaisia riittää Kiinan hiekkarannoilla tonneittain ihmisen ruuaksi.

(C) luotiset.wordpress.com – Kolkkala, M.

Lähde: Delsuc, F., Brinkmann, H., Chourrout, D. ja Philippe H. 2006: Tunicates and not cephalochordates are the closest living relatives of vertebrates. Nature 439: 965-968.

Apina, puoliapina, …

…neljännesapina?

Ei, vaan kaguaani!

Salamyhkäinen yöeläin Kaakkois-Aasian viidakosta on todennäköisesti kädellisten läheisin sukulainen todistaa uusi dna-tutkimus.

Kaguaaneja

Kun muumipeikko vapautti esi-isänsä uimahuoneen komerosta, se paljastui pieneksi, karvaiseksi, pitkähäntäiseksi ja isokuonoiseksi. Näyttikö meidän ammoinen esi-isämme kenties hiukan samalta kuin muumitarinassa? Vai osasiko esi-isämme melkein lentää?

Tällaisia on mukava pohtia nyt, kun tutkijoille alkavat selvitä meidän ja läheisimpien sukulaistemme dinosaurusten aikaan asti palautuvat sukulaisuussuhteet.

Vahvimmat ehdokkaat sukulaisiksimme ovat elintavoiltaan huonosti tunnettuja viidakon asukkeja: kaguaanit ja tupaijat.

Tupaijat muistuttavat ulkonäöltään muumitarinan esi-isää. Vain niiden kuono on kapea kuin päästäisellä. Pieniksi eläimiksi tupaijoilla on suuret aivot.

Kaguaanit puolestaan tuovat mieleen hyvinsyöneen liito-oravan. Liitämisessä kaguaanit ovat suurmestareita, vielä parempia kuin liito-oravat.

Kädellisten, kaguaanien ja tupaijoiden sukulaisuuden selvittämiseksi on mentävä ajassa taaksepäin liitukaudelle lähes 80 miljoonan vuoden päähän. Uusi sukututkimus perustuu ikivanhoihin kirjoituksiin, perinnöllisiin ohjeisiin, joita on kopioitu dna:n mukana sukupolvesta toiseen vuosimiljoonien ajan.

Liitukaudella kolme evolutiivasta linjaa lähti nopeaan tahtiin omille teilleen. Yksi linja ei erikoistunut oikein mihinkään ja johti nykyisiin tupaijoihin. Toinen linja erikoistui ilman valloitukseen ja siitä syntyivät kaguaanit. Kolmas linja johtikin sitten kädellisiin: puoliapinoihin, apinoihin ja ihmisiin.

Linjojen nopea ero toisistaan ja sen jälkeen kuluneet vuosimiljoonat tekivät sukututkimuksesta haastavaa salapoliisityötä. Dna:ta vertailemallakaan ei päästy oikein puusta pitkään ennen kuin suurella aineistolla ja osin uudenlaisilla menetelmillä.

Tutkijat seuloivat geenipankista ihmisen geenejä ja vertasivat niitä muiden lajien vastaaviin geeneihin etsien muutoksia, jotka pidentävät tai lyhentävät geenin ohjeiden mukaan valmistuvaa proteiinia.

Pidentymät ja lyhentymät saatiin havainnollisesti esiin, kun eri lajien proteiinien rakennuspalikoiden aminohappojen järjestystä verrataan rinta rinnan. Yhteiset pidentymät tai lyhentymät kertoivat yhteisestä mutaatiosta perimässä ja sitä kautta sukulaisuudesta.

Ihmisistä ja monista kädellisistä, samoin kuin yhdestä tupaijasta oli geenipankissa valmiina runsas dna-tieto. Kaguaaneista ja useimmista tupaijoista dna-tietoa ei ollut, joten tutkijoiden piti selvittää lupaavat kohdat niiden dna:sta laboratoriossa. Työn ansiosta dna-vertailuun ja sukututkimukseen saatiin mukaan molemmat tunnetut kaguaanilajit ja kaksi uutta tupaijaa.

Tulos? Läheisintä sukua meille kädellisille on mestariliitäjä kaguaani! Hyvänä kakkosena tulevat tupaijat.

Tupaijoiden joukosta paljastui samalla kunnioitettava vanhus. Sulkahäntätupaija on kulkenut omia evoluutisia polkujaan muista tupaijoista piittaamatta yli 60 miljoonaa vuotta.

Mitä kummalliset sukulaisemme viidakossa touhuavat? Siitä on nyt hyvä ottaa selvää, niin kauan kuin niitä vielä on. Molemmat tunnetut kaguaanilajit ja monet tupaijat ovat uhanalaisia ja niiden viidakkokoti pienenee kaiken aikaa.

Sulkahäntätupaija

Lähde:

Janecka, J. E., Miller, W., Pringle, T. H., Wiens, F., Zitzmann, A., Helgen, K. M., Springer, M. S. ja Murphy, W. J. 2007: Molecular and genomic data identify the closest living relatives of primates. Science 318: 792-794.

(ja Janson, T. 1957: Taikatalvi. Teoksessa Muumilaakson tarinoita (1970). Suom. L. Järvinen. WSOY.)

(C) luotiset.wordpress.com – teksti: Mikko Kolkkala, kuvat: Lea Heikkinen.

Suuri kimalaispuu

Kuka kukin on ja mitä missä milloin? Uunituore julkaisu kertoo kaiken tämän, kimalaisista. Suuresta kimalaisten sukupuusta voi tutkia paitsi kuka on sukua kenellekin, myös mitä kimalaisten kehityshistoriassa on tapahtunut, missä päin maailmaa kimalaiset ovat parhaiten edustettuina ja milloin mikäkin kimalainen on lajiutunut erilleen muista. Edustettuna sukupuussa ovat melkein kaikki maailman kimalaiset, yli kaksisataa lajia.

Sukupuu perustuu dna-vertailuihin. Vahvistusta dna-puulle saatiin myös kimalaisten ulkoisten piirteiden vertailusta. Tutkijat onnistuivat lukemaan koko kimalaisjoukolta viiden geenialueen sisällön. Neljä geenialuetta oli suhteellisen hitaasti muuttuvia solun tuman geenejä, joihin on kirjautunut luotettavasti vanhojenkin kimalaissukujen historiaa, viides, solun mitokondrion geeni taas on riittävän nopea selvittämään läheisten sukulaislajien suhteita. Dna-tiedot asetettiin riviin ja järjestykseen ja syötettiin lopuksi supertietokoneelle, joka urakoi esiin perinnöllisen aineksen kanssa yhteensopivan sukupuun.

Sukupuu paljastaa, että kimalaisten väritys ei aina kerro kimalaisten sukulaisuudesta mitään. Esimerkiksi merenrantaniittyjen sympaattinen sammalkimalainen on lämpimän oranssin-ruskea. Osa sen sukulaisista, kuten peltokimalainen ja juhannuskimalainen pukeutuu samoihin värisävyihin, mutta esimerkiksi hevoskimalainen on tyylikkäästi harmaantunut ja mustakimalaisen kaikkinaista mustuutta korostaa räikeän oranssi takaruumis. Kivikkokimalainen puolestaan on kuin ilmetty mustakimalainen, mutta kuuluukin eri alasukuun.

Samalla kimalaislajillakin voi olla useita värimuotoja, esimerkiksi hevoskimalaisissa ja sorokimalaisissa on mustanpuhuvia melanistisia muotoja. Kaikki loiskimalaiset ovat sukua keskenään, mutta muistuttavat kukin omaa emäntälajiaan hämäystarkoituksessa. Sukupuu tarjoaa myös maantieteellisiä pohdittavaa: miksi sammalkimalaisen lähin sukulaislaji elääkin Kiinassa?

Väritystä paremmin kimalaisten sukulaisuus voi selvitä katsomalla niitä kasvoista kasvoihin. Melkein kaikki jakautuvat sukupuussa kahteen suurryhmään: pitkä- ja lyhytnaamaisiin kimalaisiin. Kasvonpiirteet liittyvät kimalaisten erilaistumiseen kukkien mukaan, kuinka syvältä kukan torvesta mesi on ongittava. Yllätyksen tarjoaa pieni ja tavanomaisen näköinen sorokimalainen. Se ei suostu kuulumaan kumpaankaan suurryhmään, vaan edustaa yksin ihan omaa vanhaa evoluutiolinjaansa.

Suomessa kimalaisten kirjo on parhammillaan, meiltä tunnetaan yli kolmekymmentä lajia ja ne edustavat melkein kaikkia kimalaisten suuria alasukuja. Esimerkiksi tavallinen kesymehiläinen on kotoisin lämpimistä maista, eikä meillä villinä pärjää. Kimalaiset viihtyvät hyvin viileissä oloissa. Lapin karuimmilla paljakoillakin käy kesällä melkoinen hyörinä, kun pohjoisiin oloihin erikoistuneet kimalaiset keräävät kukista meden ja siitepölyn talteen. Kimalaisten taktiikkaan kuuluu perustaa pesä joka kevät uudelleen. Varhain keväällä kaikki kimalaiset ovat suuria, koska vain kuningattaret ovat talvehtineet. Ne ovat liikkeellä etsimässä ruokaa ja pesäpaikkaa. Työläiset ovat kuningattaria pienempiä ja elävät vain yhden kesän. Loppukesästä kukilla alkaa partioida tavallistakin värikkäämpiä ja pörröisempiä kimalaisia. Jos sellaisen uskaltaa ottaa käteen, huomaa, että se ei pistä. Värikäs, pistimetön kimalainen on koiras, kuhnuri, jonka elämäntehtävä on vain parittelu. Syksyllä koiraat työläisten tavoin kuolevat pois.

(C) luotiset.wordpress.com – Mikko Kolkkala

Kommenteissa suomalaisten kimalaisten kuka kukin on

Lähde: Cameron, S. A., Hines, H. M. ja Williams, P. H. 2007: A comprehensive phylogeny of the bumble bees (Bombus). Biol. J. Linn. Soc. 91: 161-18

Aitoa mastodonttia

Norsuilla meni joskus hyvin. Norsueläimiä tunnetaan fossilien perusteella kolmisensataa ja ne pärjäsivät hienosti miljoonia vuosia. Nyt norsuja on jäljellä enää kolme lajia. Viimeisimpiä sukupuuttoon kuolleita norsuja oli mahtava mastodontti.

Mastodontti

Hyvin pakastettu poskihammas Pohjois-Alaskasta auttoi ajoittamaan norsujen historiaa. Mastodontti, joka hampaalla pureskeli, eli radiohiiliajoituksen mukaan vähintään 50 000 vuotta sitten, geologisen todistusaineiston mukaan jopa 100 000 vuotta sitten.

Hampaan juuresta saatiin eristettyä dna:ta. Selvittämällä satatuhatvuotista perimää onnistuneesti, tutkijat löivät laudalta vanhan dna:n ennätykset.

Mastodontin perimää on yritetty selvittää aiemminkin. Tutkijat päättelivät kuitenkin, että aiemmin julkaistu mastodontti-dna on todellisuudessa peräisin muiden eläinten näytteistä, joita laboratoriossa oli käsitelty tai jopa näytteitä käsitelleistä ihmisistä.

Mastodontin dna:ta luettiin kerralla kunnon pätkä: koko mitokondrion dna, noin 17000 nukleotidia. Vanhan dna:n tutkiminen onkin helpointa aloittaa solussa kelluvien mitokondrioiden perimästä, koska niitä on kymmeniä kopioita per solu. Riittävän pitkä dna-pala on siten todennäköisemmin säilynyt ehjänä kuin tuman varsinaisissa kromosomeissa, jossa kutakin dna-jaksoa on vain kaksi.

Toisen sukupuuttoon kuolleen norsun, mammutin kohdalla perimää on saatu selvitettyä jo aiemmin. Dna-sukupuussa mammutti asettui intiannorsun viereen, sen lähimmäksi sukulaiseksi. Afrikkalaisten norsujen linja näyttää lähteneen omille teilleen hieman aiemmin, dna:n ja fossiilien perusteella pääteltynä noin seitsemän tai kahdeksan miljoonaa vuotta sitten. Mastodonttien suku on tutkituista norsuista selvästi vanhin, noin 25 miljoonan vuoden ikäinen.

Mammutti

Mastodontit olivat ilmiselvästi norsuja toisin kuin esimerkiksi sireenieläimet tai tamaanit, jotka tiedetään norsujen lähimmiksi elossa oleviksi sukulaisiksi. Sireenieläimet, kuten manaatit ovat sopeutuneet vesielämään. Ne ovat suuria eläimiä ja hyvällä tahdolla ehkä aavistuksen muistuttavatkin ulkonäöltään elefanttia. Afrikkalainen tamaani sen sijaan näyttää enemmän murmelilta kuin norsulta. Manaatit ja tamaanit ovat tehneet pesäeron norsuihin kuutisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten.

Joidenkin tutkijoiden haaveena on herättää mammutti tai muu sukupuuttoon kuollut otus joskus uudelleen henkiin. Nykytekniikalla sellainen on vielä tieteistarinaa vaikka eliön koko perimä ihmeen kaupalla saataisiinkin selville. Vielä enemmän tieteistarinaa on dinosaurusten henkiin herättäminen. Miljoonien vuosien ikäisen dna:n pienenkin ehjän palan löytäminen on toistaiseksi osoittautunut toiveajatteluksi.

Norsuja

(C) luotiset.wordpress.com – teksti: M. Kolkkala, kuvat: Lea Heikkinen.

Lähteet:

Rohland, N., Malaspinas, A. S., Pollack, J. L., Slatkin, M., Matheus, P. ja Hofreiter, M. 2007: Proboscidean mitogenomics: chronology and mode of elephant evolution using mastodon as outgroup. PLoS Biol.: e207.

http://www.elephant.se/

Nelikulmaiset madot meduusojen sukua?

Sammaleläimet ovat outoja otuksia. Sammaleläinten loiset ovat vielä oudompia. Littoistenjärven terveet, loisettomat kulkusammaleläimet johtivat outojen matojen sukuselvitykseen. Myxozoa-pääjakson loiseläinten dna geenipankissa olikin todellisuudessa peräisin niiden isännistä.

Buddenbrockia-suvun matojen geenien vertailu valikoimaan muiden eliöiden geenejä toi esiin sukupuun, jossa polttiaiseläimet olivat matojen lähimpiä sukulaisia. Buddenbrockia näyttäisi olevan madoksi muuttunut meduusa.

Dna:ta sukulaisuuden selvittämiseen tarvittiin koska evoluutio on tehnyt loisesta hyvin pelkistetyn mallin. Sillä ei ole suuta, silmiä, korvia, aivoja, suolta – ei mitään mistä tietäisi mikä on etupää ja mikä takapää.

Polttiaiseläinten ruuansulatusontelo madolta puuttuu, mutta vihjeenä sukulaisuudesta sillä on samankaltaisia rakenteita kuin meduusojen ja polyyppien polttiaissolut.

Muilla madonmuotoisilla otuksilla on kyljet, vasen puoli ja oikea puoli. Buddenbrockia on symmetrinen toiseenkin suuntaan, sillä on samanlaiset pitkät lihakset neljällä kantilla. Kylkiä tai ylä- ja alapuolta ei voi erottaa toisistaan.

Mato on dna:ltaankin niin erikoinen ja geenipankki vielä monen otuksen kohdalla niin puutteellinen, että sukupuun laatiminen vaati melkoista kikkailua. Ihan yksinkertaisissa analyyseissä polttiaiseläimet eivät matojen lähimmiksi sukulaisiksi suostuneet. Myxozoa-pääjakson muiden kummajaisten tarkempi analyysi vasta vahvistanee lopullisesti mikä Buddenbrockia oikein on matojaan.

(C) luotiset.wordpress.com – Kolkkala, M.

Lähde: Jimémez-Guri, E., Philippe, H., Okamura, B., ja Holland, P. W. H. 2007: Buddenbrockia is a Cnidarian worm. Science 317: 116-118.

Kumpi oli ensin, Kolumbus vai kana?

Vanhat luut kertovat: kanat löysivät Amerikan ensin. Arkeologien esiin kaivamien kananjäänteiden radioaktiivisen hiilen osuus kertoi, että kotkottajia hoidettiin Chilessä todennäköisesti jo satakunta vuotta ennen Kristoffer Kolumbuksen rantautumista Amerikkaan 1492.

Kanojen varhainen maihinnousu selittää havainnot, joiden mukaan Etelä-Amerikan inkat olivat päteviä kananhoitajia 1532 Francisco Pizarron saapuessa tuhoamaan heidän valtakuntaansa.

Thor Heyerdahlin ja kumppanien seikkailu osoitti, että kevytrakenteisella lautalla voi ylittää Amerikan ja Polynesian välisen tuhansien kilometrien merimatkan. Polynesia kansoitettiin todennäköisesti Kaakkois-Aasiasta, mutta seilasivatko polynesialaiset Amerikkaan kanoja kyydissään?

Saadakseen vanhoista kananluista irti kaiken mahdollisen tutkijat uskoivat niistä pari arvokasta palasta dna-eristyksen eksperteille. Nämä onnistuivatkin lukemaan pätkän yli 600 vuotta vanhaa kanan dna:ta.

Vertailuksi selvitettiin dna:ta joukosta polynesialaisia ja muun maailman kanoja ja kas, dna näytti samanlaiselta polynesialaisissa kanoissa ja Chilen arkeologisessa löydössä. Kanojen matka Polynesiasta Amerikkaan tuli siis vahvistettua?

Ei tullut, pienestä aineistosta ei saa aikaiseksi luotettavaa sukupuuta. Muinaisen dna:n selvittäminen ei ole helppoa ja perinnöllistä vaihtelua on kanoilla vähän. Normaalisti hyvin muuntelevasta mitokondrion dna-alueesta löytyi kanojen välillä eroja vain yhdeksästä kohdasta noin neljästä sadasta mahdollisesta. Mutta kun aihe on tarpeeksi kiehtova, heikkokin näyttö otetaan vastaan.

Polynesiasta on löytynyt varhaisia merkkejä amerikkalaisista viljelykasveista ja Amerikasta vastaavasti polynesilaistyylisten kalastusvälineiden ja kanoottien jäänteitä. Kananluut ja -dna antavat lisää painoa teorialle, jonka mukaan polynesialaiset löysivät veneillään Amerikkaan ennen Kolumbusta, mutta ihan vedenpitäväksi kanatkaan eivät vielä teoriaa todista.

(C) luotiset.wordpress.com – Kolkkala, M.

Lähde: Storey, A. A., Ramirez, J. M., Quiroz, D., Burley, D. V., Addison, D. J., Walter, R., Anderson, A. J., Hunt, T. L., Athens, J. S., Huynen, L. ja Matisoo-Smith, E. A. 2007: Radiocarbon and DNA evidence for a pre-Columbian introduction of Polynesian chickens to Chile. Proc. Natl. Acad. Sci. 104: 10335-10339.

kanat.jpg