Hyvää, kirjoitti vaikeaselkoinen tutkija, tiedettä

Tämän jutun kärki on tässä. Ai­nakin pitäisi olla. Lehtiartikkelissa ensimmäinen lause on tärkein. Sen tar­koitus on houkuttaa luke­maan eteenpäin tiivistämällä nasevasti jutun sisältö. Tie­teellisillä artikkeleilla on tapana houkutta­a heittämään itsensä paperi­koriin, vaikka aihe olisi lukijaa kiinnostava. Missä tiede­juttujen kärki piileskelee?

Tiedettä voi olla vaikea ymmärtää, kun käsiteltävät asiat ovat vaikeita. Tieteen syvällinen ymmärtäminen voi vaatia matemaattisia taitoja ja joskus tiede haastaa jopa arkijärjen. Mutta usein syy on vain kankeassa kielessä, kun tieteellisestä artikkelista ei tahdo saada tolkkua. Itse asia voi paljastua ihan ymmärrettäväksi ilman matemaattisia tai muita erityistaitoja.

”Ensin me nostatamme pö­lyä ja sitten valit­amme, ettemme näe mitään”, irvaili George Berkeley filosofeja. Samaa voisi sanoa toisinaan tutki­joista. Tieteellisten artikkelien ym­mär­tämistä vaikeuttavat hankalat sanat, pas­siivi­nen tyyli ja kömpelösti muotoillut virk­keet.

Hankalien sanojen määrä on kasvanut tie­teellisissä julkaisuissa jatkuvasti. Sata vuotta sitten tiedejulkaisujen ja sanomalehtien kieli eivät juuri eronneet toisistaan. Nyky­päivän tiedelehtien jutut pursuavat ­lehti­kielelle tuntemattomia sanoja.

Hankalat sanat ovat osin väistämätön seu­raus tieteen erikoistumisesta. Tieteen uudet löydöt ja niiden selitysmallit tarvitsevat uusia sanoja, että niistä voidaan puhua. Tutkijan on tehtävä kompromis­seja tiiviin ilmaisun ja yleisen ymmärrettä­vyyden välillä.

Tiedelehdet ovat huomanneet erikois­sanaston tuomat hankaluudet lukijoille. Esi­merkiksi Nature ja Science -lehdissä on va­rattu tilaa artikkeleille, joissa tutkijat tarkas­televat vasta julkaistujen artikkelien sisältöä yleistajuisella kielellä. Hankalien sanojen ymmärtämistä helpottavat myös tiedelehtien verkkoversiot, jotka tarjoavat linkkejä sanas­toihin ja sivuille, joista löytyy täydentävää tietoa teknisistä yksityis­kohdista.

Tieteellisen kirjoittamisen peruspahe on turha passiivin käyttö (”hypsolysobin ha­vait­tiin parantavan vehnän kasvua”). Passiivin käytön perinteeseen tottuneesta voi tuntua, että aktii­vinen kieli on turhaa itsekorostusta. Eikö asian pitäisi puhua eikä tutkijan?

Aktiivin käyttö ei kuitenkaan tarkoita, että virkkeet olisi pakko aloittaa tekijöillä ”minä” tai ”me”, vaikka niidenkin käyttö on sallittua (”havaitsimme, että vehnän kasvu parani hypso­lysobilla”). ”Miksi ei anneta asioiden puhua puolestaan kirjaimellisesti?”, kysyy Hel­singin yli­opiston tutki­joille tieteellisen kirjoit­tamisen taitoa opettava Carolyn B. Norris. Subjektin ei tarvitse olla tutkimuksen tekijä, se voi olla esimerkiksi käytetty mene­telmä tai tulos (”hypsolysobi paransi vehnän kasvua” tai ”vehnän kasvu parani hypso­lysobilla”).

Onneksi yhä useammat tieteelliset julkaisut ovat alkaneet suosia aktiivia lausemuotoa. Kitkettäväksi jää enää sitkein tieteellistä kir­joittamista vaivaava pahe, virkkeiden köm­pelö muo­toilu.

Seuraava virke kertoo itse mitä vikaa siinä on: ”virke, jossa tekijän ja teonsanan vä­liin on ahdettu paljon sanoja, on vaikea ym­märtää.” Kun lukija huomaa virkkeen tekijän ”virke…”, hän alkaa automaattisesti odottaa mitä sille tekijälle mahtaa tapahtua. Viimein odotus palkitaan: ”…on vaikea ymmärtää”. Hyvä, mutta mitä siinä välissä taas sanottiinkaan? Hetki pitää miettiä ennen kuin virke avautuu.

Ongelmaa ei ole, jos virke on lyhyt. ”Hyvää – sanoi mustapartainen mies – päivää” – pakinoitsija Ollin klassi­nen lau­sahdus vuodelta 1943 jää epäilemättä mieleen kerta­lukemalla. Mutta usein ”mustapartaisen miehen” paikalle tieteelliseen tekstiin on sijoitettu pitkät pätkät olennaista asiaa. Lukijan on jatkuvasti pysähdeltävä ja poukkoiltava taaksepäin ymmärtääkseen mistä on kyse.

Tieteelli­set artik­kelit on perinteisesti jao­teltu osiin: tiivistelmä, johdanto, ai­neisto ja menetelmät, tulok­set ja tu­losten tarkastelu. Tutkijat ovat oppineet tämän kaavan hyvin: asiat löytyvät sieltä, mistä nii­den odottaakin löytyvän. Mutta yhtä tärkeää on, että asiat löytyvät luontevilta paikoiltaan pienemmässä mitta­kaavassa, virkkeiden sisältä.

Seuraavan virkkeen alku on hyvässä tekstissä aina tavalla tai toisella loogista jatkoa edelli­sen virkkeen lopetukselle. Sujuva virke etenee vanhasta ja tutusta kohti uutta ja tunte­ma­tonta. Ei ole sattumaa, että lastenloru ei mene ihan näin: ”Onnimanni oli ennen, matikka Onnimannista, maitopyörä matikasta, pytikkä maitopyörästä…” Lapsikin ymmärtää milloin juttu kuulostaa hyvältä. Tutkijoilla olisi paljon opittavaa lapsilta.

Kolkkala, M. 2003. Tiedeviestintäkurssi, Helsingin yliopisto (pienin muutoksin)