Musiikkia aivoille

Mies johtaa kuoroa tyylikkäästi ja tunteella musiikkiin eläytyen. Musiikki loppuu ja sama mies on eksyksissä. Kuka hän on, missä hän on, mitä on tapahtunut? Miehen muistikuvat juuri tapahtuneesta kestävät vain muutaman sekunnin; jokainen silmänräpäys avaa uuden maailman. Päivästä toiseen, silmänräpäyksestä toiseen hän tuntee kuin olisi vasta herännyt. Näin on ollut jo parikymmentä vuotta.

Sairaus on tuhonnut miehen muistin myös takautuvasti. Entisellä muusikolla ei ole juuri mitään tietoista muistikuvaa kymmenistä vuosista elämäänsä. Miten hän voi johtaa kuoroa. Tai soittaa sujuvasti pianoa? Miksi musiikki ei ole unohtunut?

Neurologi Oliver Sacks jatkaa kiehtovia tapauskertomuksiaan uudessa kirjassa Musicophilia. Monet aikaisemmista kirjoista (muun muassa Heräämisiä, Mies joka luuli vaimoaan hatuksi ja Antropologi Marsissa) tutut potilaat tavataan kirjassa uudelleen – ja monta uutta. Yhdistävänä teemana on tällä kertaa musiikki. 24.1.2008

(Jatkuu… Oliver Sacksin uudessa kirjassa on niin hengästyttävän paljon asiaa, ettei sitä arvostellakaan hetkessä. Sacksillä tuntuu olevan loputtomasti potilaita ja ystäviä – ja ystäviä, jotka ovat myös potilaita. Toistoakin tulee, Sacks ei aina malta olla kuvailematta kaikkia mahdollisia mielenkiintoisia tapauksia ja yksityiskohtia. Mutta melkeinpä aina muutaman sivun välein tulee jotain uutta mikä pysäyttää miettimään. Aivojen fysiologisesta tutkimuksesta en ole koskaan saanut paljon irti, mutta kuinka paljon paljastavatkaan pienet vauriot ja poikkeamat aivojen osissa. Varsinkin kun näkemystapa on niin kokonaisvaltainen ja humaani, mutta silti tieteellisen kriittinen kuin se Sacksillä on.)

(C) luotiset.wordpress.com – Kolkkala, M.

Sacks, O. 2007: Musicophilia: tales of music and the brain. Alfred A. Knopf. New York, Toronto.

Kirjojen kulttuurievoluutiota II

En laittaisi Ihmeitä-kirjaa samaan nyrkkeily otteluun Kotona maailmankaikkeudessa -kirjan kanssa. Ottelu olisi lyhyt, sen verran kevyempää kirjallisuutta uusi kirja tuntuu olevan. Avoimen tien kanssa Ihmeitä pärjää, koska se ei lyö raskaan sarjan huteja.

Tiede on Ihmeitä -kirjassa sivuroolissa, teos on lähinnä kirjoittajan omaelämänkertaa, jonka lomaan on siroteltu satunnaisia tiedonmurusia sieltä sun täältä. Kirja on niin henkilökohtainen, etten oikein osaa sitä arvostella. Vaara on ilmeinen, että huumori ja persoonallinen tyyli eivät aina avaudu. Käsi pystyyn, kun näet punaista kirjoittaja komentaa lukijaa (s. 92). Aika usein nousee käsi.

Ensimmäinen tarina: Tähtitieteilijä meloo “riuskoin vedoin” järven selälle ja alastomat naiset kerääntyvät ihmettelemään kuuta, joka nousee juuri silloin kuin tähtitieteilijä ilmoittaa (s. 7-9). Mikä on tarinan opetus? “Kekkavaa näsäviisautta” (s. 97)!?

Kuun nousemiseen kirjan tähtitiedeosuus loppuukin pitkäksi aikaa. Seuraavaksi siirrytään harrastamaan biologiaa, kieliä ja sitä sun tätä, kevyesti ja ohimennen. Mitään punaista lankaa kirjasta en löydä (jos ei Halle Berryä lasketa sellaiseksi). Seuraavassa, ilman punaista lankaa, jotain mieleen juolahtanutta:

Evoluutiosta.Tykkään kyllä Ihmeitä -kirjan kaikki on ihmeellistä -asenteesta, mutta syvällisempää otetta välillä kaipaisin ihmettelyn lomaan. Esimerkiksi maksamatojen kiehtovan monimutkaisesta elämästä Valtaoja kirjoittaa sinänsä ihan kivaa tarinaa (s. 24-25), mutta siihen se sitten jääkin: “Lopulta on aika suunnistaa päin persettä, jotta munat pääsevät ulos veteen ja uusi ketju voi alkaa“. Sen pituinen se. Pohtimatta jää kysymys “miksi”. Miksi loisten elinkierto on niin monimutkaista ja kummallista, että jos tieteiskirjailija keksisi moista häntä pidettäisiin päästään viallisena tai vähintäänkin epärealistisena?* Miksi Valtaojan kammoama bilhartsia (skistosomiaasi) on kuitenkin suhteellisen harmiton vaiva ihmiselle, mutta vaarallinen kotilolle (vihje: miksi malaria on suhteellisen harmiton hyttyselle, mutta vaarallinen ihmiselle)? Tällaisiin kysymyksiin kuitenkin olisi kauniita evoluutiobiologisia selityksiä.

Analogiana voisi ajatella, että joku kirjoittaisi kirjan, jossa ällistelisi vaikka neutronitähtien ihmeellisyyttä: kuinka massiivisia, kuinka hurjasti pyöriviä, mutta lopettaisi tarinan siihen (”Lopulta elektronien on aika suunnistaa päin protonia, jotta uusi neutronitähti voi syntyä.“?). Sen pituinen se. Eikä kukaan kertoisi miksi. Miksi tähti räjähtää, miksi se puristuu niin tiukasti kokoon, miksi romahtaminen pysähtyy?

Parinvalinnasta Kirja kertoo kuinka ihannekumppanin pitäisi olla geneettisesti mahdollisimman samanlainen kuin itse. Seuraavaksi se tarinoi immuunipuolustuksesta ja klassisista hikisten t-paitojen MHC-testeistä, joiden mukaan ihannekumppani on geeneiltään mahdollisimman erilainen kuin itse. Ristiriita voi hyvinkin olla selitettävissä, mutta lukija jää hämmennyksiin, kun sitä ei tehdä.

Kielestä ja puheesta. Ihmeitä kirjasta 28 sivua käsittelee kieliä. Valtaoja mainitsee ihmisapinat ja äänielinten evoluution, tekee ajatuskokeen ajattelusta ilman sanoja (s. 103) ja mainitsee, että on “aina rakastanut kielen kaikkia ilmenemismuotoja” (s. 109). Itselle tulee mieleen, että viittomien mahdollisuudet voisi ottaa paremmin esille (ensin se “kääk” huomion herättämiseksi ja sitten kauhea viittilöinti päälle). Kieli ja ajattelu ovat varmasti toinen toistensa edellytyksiä, mutta puhe (jos se tulkitaan pelkästään ääniksi) ei selvästikään ole välttämätöntä ajattelulle.** Viittomakielet ovat yhtä ilmaisuvoimaisia kuin puhutut kielet.*** Ehkä on sattumaa, että emme kaikki kommunikoi viittomalla?

Äärettömyydestä. Valtaoja kirjoittaa, että äärettömässä maailmankaikkeudessa täytyy olla sellainenkin maailma, jossa planeetan kokoinen näköispatsas Rakastatulle Johtajallemme Esko J J Valtaojalle (s. 266-268). En ymmärrä logiikkaa, että äärettömässä maailmassa pitäisi toteutua kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Eihän desimaaliluvussakaan tarvitse tulla vastaan kaikkia mahdollisia lukuyhdistelmiä, vaikka luku olisi äärettömän pitkä. Vain jos numerot ovat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia, kaikki yhdistelmät tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuka sanoo, että äärettömän suurenkaan fysikaalisen maailman**** osat olisivat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia? Päinvastoin, kvanttimekaniikka kertoo meille kummallisista riippuvuuksista maailman osasten välillä, vaikka niitä kiikutettaisiin toisistaan mielivaltaisen kauaksi.

* Yhdenkin maksamatolajin normaaliin elämään kuuluu yskiviä kotiloita, illan viiletessä hulluksi tulevia muurahaisia ja muurahaisia syöviä lampaita – ihan totta!

** Oliver Sacksin kirjassa Seeing voices on avartava kertomus kaksikielisistä (kuulevista) ihmisistä, jotka huomaamattaan vaihtavat kieltä kuin suomenruotsalaiset ikään, mutta toinen kieli on puhuttu ja toinen viittomakieli. Viittomilla nähdään unia. Vanha rouva Martha’s Vineyard -saarella näyttää kutovan jotain, mutta Sacksin ihmeeksi ajatteleekin itsekseen viittomalla. Niin että kyllä se voileipä parmankinkusta varmasti syntyy ilman sanoja (103). (Sacksin kunniaksi laitan tähän paljon alaviitteitä.)

*** Tiedekeskus Heurekassa Vantaalla on parhaillaan (24.11.2007-5.3.2008 ) näyttely Dialogi hiljaisuudessa, joka hienosti valottaa kuurojen ja muiden viittomakieltä taitavien kulttuuria. Suosittelen.

**** Minusta on filosofisesti helpointa ajatella, että ääretöntä ei ole olemassa – eikä nollaa!

- M. Kolkkala. Kriitikkoa saa kritisoida.

Lähde: Valtaoja, E. 2007: Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen. Ursa. 301 s.

Kirjojen kulttuurievoluutiota

Jos Kotona maailmankaikkeudessa ja Avoin tie tappelisivat, kumpi voittaisi? Kokeillaan, otetaan nyrkkeilymatsi. Annetaan nuoremman kirjan (vanhemman kirjoittajan; Valtaoja 2004) aloittaa:

”niin evoluutio kuin kulttuurievoluutiokin vievät yksinkertaisesta monimutkaiseen, karkeasta hienosyiseen, mekaanisesti ennalta määrätystä yllättävään vapauteen: suunta on selkeä” (Avoin tie, s. 15, kursivointi alkuperäinen)

”kulttuurievoluution keskimääräinen suunta on yhtä selvä kuin biologisen evoluutionkin: yksinkertaisesta monimutkaiseen, karkeasta hienosyiseen, niukkuudesta runsauteen; ylöspäin, ei alaspäin. Välillä notkahdetaan, joudutaan harhateille tai peräti umpikujaan, mutta koskaan ei palata takaisin alkuun” (Avoin tie, s. 114)

Sitten iskuvuoro nuoremmalle kirjoittajalle (Valtaoja 2001). Tämä huomaa vanhemman suojauksissa heikkouksia:

”Yksinkertaisemmista eläimistä kehittyy väistämättä monimutkaisempia. Kehitysoppi on kehitystä, eihän sitä herranjestas muuten kehitysopiksi sanottaisikaan! Väärin, väärin. Lähes kaikki, ellei sitten ihan kaikki.” (Kotona maailmankaikkeudessa s. 105)

”Evoluutio etenee sattumanvaraisesti, vailla päämäärää, eikä kerran valitulta tieltä voi kääntyä takaisin.” (Kotona maailmankaikkeudessa, s. 74)

”Jos elämä syntyikin nopeasti, niin selvästikään sillä ei ollut kiirettä kohti monimutkaisempia, meidän sovinistisen kielenkäyttömme mukaan ”korkeampia”, elämänmuotoja.” (Kotona maailmankaikkeudessa, s. 114)

Tekninen tyrmäys! Vanhempi Valtaoja tuijottelee kanveesissa ”tiikereitä ja dahlioita” (Kotona maailmankaikkeudessa s. 98). Kulttuurievoluutiolla voi olla selkeä suunta, ehkä, mutta että biologisella evoluutiolla olisi? Höpö, höpö. Nuorempi Valtaoja kuuntelee tunnettua fossiilien tutkijaa, mutta välttää vielä hutilyönnit:

” ’Uskotko että kompleksisuus on kasvanut evoluution myötä’… ’Totta kai! Mutta moni ei halua myöntää sitä, pelkäävät että teleologinen prinsiippi, ennalta määrätty tarkoitusperä, nostaa rumaa päätään’ ” (Morris, S. C., Kotona maailmankaikkeudessa, s. 300)

Kompleksisuus on kasvanut, selvä se, mutta on väärin päätellä tästä, että biologisella evoluutiolla olisi suunta.

S. J. Gould on verrannut evoluutiota humalaiseen, askel eteen, askel taakse. Ei siinä pitkälle pötkisi, jos yrittäjiä olisi vain yksi, totta, mutta kuvitellaanpa miljoonia humalaisia ”kehityksen” vuorenrinteellä. Annetaan kaiken kukkuraksi aikaa lähes loputtomasti. Olisipa kumma jos joku toikkaroija ei päätyisi sattumalta korkealle.Yhtä kumma olisi, jos suuri joukko ei polkisi kaiken aikaa lähellä vuoren juurta.

Eikä evoluutiolle saada suuntaa, vaikka mukaan otetaan luonnonvalinta. En ainakaan ole tietoinen tieteellisestä näytöstä sen puolesta, että valinta veisi useammin ylämäkeen kuin alamäkeen, miten ne sitten määritelläänkään. Esimerkiksi kissa-hiiri –leikki taudinaiheuttajien kanssa johtaa siihen, että usein kierretään pelkkää kehää.

Kysytään esimerkiksi loisten suurelta enemmistöltä kannattaako monimutkaistua vai yksinkertaistua? Tai kysytään älyllisen kehityksen kannattavasta suunnasta (meidän selkärankaisten) lähimmiltä sukulaisilta vaippaeläimiltä. Vaippaeläinhän vakuuttaa meille, että aivoja tarvitaan vain pienenä. Sitten niistä voi luopua ja mennä suulleen makaamaan merenpohjaan, missä on mukava viettää loppuikä vettä suodatellen.

Korkealla ”kehityksen rinteessä” asuu siellä täällä ”dahlioita ja tiikereitä”. Entä rinteen juurella? Siellä kuhisee. Meillä on edelleenkin vain pieni aavistus bakteerien tai elämän rajapinnan alittaneiden virusten huimasta kirjosta. Emme tunne edes bakteerilajeja, joita elää omissa mahoissamme saati sitten vaikka merissä ja maaperässä. Viime aikoina olemme saaneet selvitettyä suuresta joukosta tuntemattomia lajeja sentään geenisekvenssin tai pari ja oppineet, että yksinkertaisia otuksia on vieläkin enemmän kuin luulimme.

”Mutta jos ihmiskunnasta tulee yksi ja yhteen sulautunut, vailla eri rotuja ja ihon värejä, maailmasta ei enää löydy uusia Johanna Raunioita ja Halle Berryjä.” (Avoin tie, s. 150)

Mitä se Mendel keksikään?

Tehdään koe, risteytetään joukko johannaraunioita ja halleberryjä. Ai, ne ovat samaa sukupuolta? No, johannahalkoahoja ja chuckberryjä sitten. Kukaan lapsista ei ehkä muistuta kauheasti kumpaakaan vanhempaansa. Mutta kas kummaa, F2-polvessa alkaa jo näkyä ihan johannan ja chuckin näköisiä tyyppejä, joskin joku johanna saattaa olla yllättävän musikaalinen ja chuck hyvä hyppäämään pituutta.

Ikävien ominaisuuksien suhteenhan se olisi vain mukavaa, jos geenit olisivat yhteen sulautuvia. Perinnölliset sairaudetkin laimenisivat käytännössä olemattomiin ja ihmiskunnasta tulisi tosi tervettä porukkaa.

Mutta kun ei. Geenit ovat epäjatkuvia ja uusia yhdistelmiä riittää loputtomasti.

Eikä sovi unohtaa uusia mutaatioita.

”Luonnonvalinta ei enää toimi, kun kaikilla ihmisillä alkaa olla keskimäärin kaksi lasta… sopivimpien eloonjäämistä ei tapahdu… geeniperimä muuttuu enää sekoittumisen, ei valinnan kautta…” (Avoin tie, s. 146)

Mikäpä olisi sen somempaa, jos jokaisella olisi keskimäärin kaksi lasta; mitäpä muutakaan se tarkoittaisi kuin, että väkiluku pysyisi samana? (Väkiluvun kasvu on ihmiskunnan ongelmista ainoa, jonka suhteen olen pessimistinen.)

Saivartelu sikseen. Kirjoittaja tarkoittanee, että luonnonvalinta ei toimi, kun kaikilla alkaa olla tasan kaksi lasta. Uudelleen: mikäpä olisi sen somempaa! (Eiköhän tuota perimää sitä paitsi aikanaan opittaisi sopivasti peukaloimaankin, jos nyt hirmuinen hätä luonnonvalinnan puutteesta sattuisi joskus tulemaan.) Mutta niin ei vaan ikinä tapahdu, että kaikkien kelpoisuus olisi sama. Maailma ja geenit eivät ole sillä tavalla reiluja.

”kavahdamme todella luonnostamme sukurutsaa… koska se on haitallista lajin säilymisen kannalta” (Avoin tie, s. 14)

”Lajin”?

Ihan pieni ajatuskoe: jos ihmiskunnasta jäljellä olisi vain sisko ja sen veli, he kavahtaisivat todella luonnostaan sukurutsaa (jos olisivat viettäneet lapsuutensa yhdessä). Mutta mikä olisi lajin kannalta ainoa toivo?

Yksilölle sukurutsa on yleensä haitallista paljolti haitallisten väistyvien geenimuotojen takia.  Mutta luonto on täynnä poikkeuksia. Valtaojakin mainitsee Acarophenax -punkit, jotka eivät insestiä kavahda (Kotona maailmankaikkeudessa, s. 279).  Punkeilla ja pistiäisillä on omat ovelat konstinsa puhdistautua haitallisista väistyvistä geenimuodoista, kauniilla suomen kielellä “paternaalinen geenieliminaatio” ja “haplodiploidia”. Ei niistä tässä yhteydessä sen enempää, laitoinpahan vain kun tiedän hienoja sanoja.

—

Eihän tämä ihan reilua ole arvostella kirjaa vain edellisten lainausten perusteella (”kirjoita itse parempi, jos olet niin viisas”?). Biologiahan on vain pieni sivujuonne Avoin tie -kirjassa. Mutta koska kirjoittaja kuittailee varsin ahkeraan biologeille (Kotona maailmankaikkeudessa s. 98, 113 ja 120), niin pieni vastakuittailu sallittaneen. Yritin pysyä lestissäni enkä lähtenyt ruotimaan kirjojen tähtitiedeosuutta.

Kotona maailmankaikkeudessa on hyvä ja viihdyttävä kirja, eikä Avoimessä tiessäkään paljon ole moittimista. Mikäpä ettei kosmoksen ihmeistä olisi kiehtovaa lukea. Rönsyjä molemmissa kirjoissa riittää joka suuntaan fysiikan ulkopuolellekin. Ei siinä mitään, rönsyt ovat pääosin ihan hauskoja (ja tämä arvostelu rönsyilee ainakin yhtä pahasti). Huonot vitsit taitavat tosin olla suomalaisten populaarifyysikkojen ammattitauti (vertaa K. Enqvist).

Sokerina pohjalla otetaan matsiin vielä jokerilyöjä (onko se sallittua nyrkkeilyssä?): Stephen Webb. Webbin teos ”Missä kaikki ovat” käsittelee Valtaojan lempiteemoja: elämää ja sen mahdollisuuksia maapallolla ja muualla linnunradassa. Tässä kirjassa rönsyt pysyvät hallinnassa; Fermin paradoksi toimii punaisena lankana, jonka avulla Webb niputtaa yhteen kiehtovan aiheen toisensa jälkeen. Biologiaosistakaan ei löydä moittimista, jos ei sitten se, että perusjutut ovat asiallisia jopa kuivakkuuteen saakka. Ihan sivumennen kirja toimii huippuhyvänä johdantona tieteelliseen ajattelutapaan. Särmä linja pitää loppuun saakka niin hyvin, että kirja tuntuu jopa aavistuksen tylyltä.

Ottelun lopputulos:

1. Webb
2. Valtaoja 2001
3. Valtaoja 2004

Uusi haastaja populaaritieteen kehään: Valtaoja 2007

-M. Kolkkala. Kriitikkoa saa kritisoida.

Lähteet:

Valtaoja, E. 2004. Avoin tie. Kurkistuksia tulevaisuuteen. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 275 s.

Valtaoja, E. 2001: Kotona maailmankaikkeudessa. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 333 s.

Webb, S. 2005: Missä kaikki ovat? Viisikymmentä ratkaisu Fermin paradoksiin ja maan ulkopuolisen elämän arvoitukseen. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 333 s. Suom. Karttunen, H. – Alkuteos: Webb, S. 2002: If the universe is teeming with aliens… where is everybody? Fifty solutions to the Fermi paradox and the problem of extraterrestrial life. Springer-Verlag New York Inc. 288 s.