Pelkkä kupla

Voiko äärettömyyttä olla olemassa missään muodossa? Tottahan toki, muun muassa kvanttikosmologiassa…

Onhan se mahtavaa, että maailmankaikkeuden synnyn kaltaisilla asioilla voidaan edes spekuloida, ja niitä työkaluja on käytettävä mitä on, mutta jokin siinä minusta aina tökkii, kun tuntemiamme luonnonlakeja venytetään – ei vain äärimmilleen – vaan kirjaimellisesti äärettömiin. Tähän tyyliin:

Koska protonit voivat asettua vain äärelliseen määrään erilaisia järjestyksiä havaittavan maailmankaikkeutemme kokoisessa tilassa ja kuplauniversumi on inflaatioteorian mukaan käytännössä äärettömän kokoinen, täytyy kaikkien mahdollisten järjestysten olla olemassa jossakin” (Chown 2007).

Unohdetaan nyt tuo ilmaisu ”käytännössä ääretön”, vaikka se osoittaa pahaa äärettömän aliarviointia. Ääretön ei ole tolkuttoman iso luku, se on jotain voimakkaampaa – sama se vaikka kasvatettaisiin vaikka tätä maailmankaikkeuksien määrää yhdestä googolpleksi potenssiin googolpleksin kertomaan(!) ja lisättäisiin varmuuden vuoksi vielä kolme, niin edelleenkään ei oltaisi yhtään lähempänä ääretöntä kuin aloitettaessa. (Nolla prosenttia olisi kasassa.)

Unohdetaan nyt myös se filosofinen ongelma, että mitä ihmettä voi meidän kannaltamme tarkoittaa sellaisten asioiden (ne muut maailmankaikkeudet) ”olemassaolo”, joista emme – määritelmän mukaan – voi edes periaatteessa tietää yhtään mitään.

Keskitytään tällä kertaa siihen ongelmaan, että vaikka ”ääretön” olisi jotenkin oikeasti olemassa, niin mistä logiikasta kumpuaa se ajatus, että jos jotain äärellisiä juttuja on ääretön määrä, niin niiden juttujen (esimerkiksi niiden maailmankaikkeuksien) kaikkien yhdistelmien on pakko olla joukossa mukana?

Luku 0.333… on äärettömän pitkä, onko siis kaikkien vaihtoehtoisten numeroiden yhdistelmien pakko olla siinä joukossa mukana…? Itseään toistavaa lukua vastaava vaihtoehto maailmankaikkeuksista puhuttaessa on, että niitä olisi ääretön määrä, mutta samanlaiset toistuisivat uudelleen ja uudelleen. Hölmö ajatus varmasti sekin. Mitä perustetta edes olisi sanoa, että täsmälleen samanlaiset maailmankaikkeudet olisivat eri maailmankaikkeuksia? (”Ne olisivat eri paikoissa”? Ei, ”paikat” ovat maailmankaikkeuksien sisäisiä ominaisuuksia. Avaruudet seikkailevat maailmankaikkeuksissa, ei päinvastoin.)

Miksi maailmankaikkeuksia ei kuitenkin voisi olla äärettömän monta erilaistakin (äärettömän monella eri tavalla) ilman, että kaikkien vaihtoehtojen olisi pakko olla joukossa? Pii tai neliöjuuri kaksi muuntelevat kaiketi loputtomasti eivätkä ikinä ala toistaa itseään, mutta miksi niiden olisi pakko sisältää kaikki mahdolliset kaiken mittaiset lukuyhdistelmät? Sopii yrittää todistaa (Delahaye 2007)!

Jotta edes äärettömässä joukossa toteutuisivat kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset maailmankaikkeudet, niiden pitäisi olla täysin satunnaisia. Ainakaan meidän oma maailmankaikkeutemme* ei kaiketi ole täysin satunnainen – fyysikot ainakin aina vänkäävät havaitsevansa täällä jonkinlaista tolkkua ja järjestystä… Mitä täysin satunnainen maailmankaikkeus edes tarkottaisi? Siellä ei olisi luonnonlakeja, syytä ja seurausta eikä jatkuvuutta. Protoni katoaisi heti synnyttyään. Avaruus katoaisi heti synnyttyään. Aika katoaisi heti synnyttyään. Maailmankaikkeus katoaisi heti synnyttyään…

Sitä paitsi, miksi esitetyt vaihtoehtoisten universumien esimerkit ovat yleensä ihan tylsiä? Valtaoja (2007) kuvitteli maailmankaikkeuksiinsa planeetan kokoisia patsaita johtajallemme Valtaojalle. Chown (2007) kuvitteli vaihtoehtoisten ”kuplauniversumien protoniyhdistelmien” joukkoon Elviksen elossa, natsit voittamaan sodan, Einsteinin viulunsoittajaksi, Kartagon lyömään Rooman ja dinosaurukset kehittymään älykkäiksi.

Pöh, miksei päästetä mielikuvitusta kunnolla lentoon Kettusen tavoin ja kuvitella vaihtoehtoisia maailmankaikkeuksia, joissa ”jokaisesta Rovaniemen postilaatikosta tulvii ananaspyreetä ja vattukukkoa aina kun joku irlantilainen nuohooja menee vaahtokylpyyn, ja joissa kaikilla naisilla on aina polkupyörän tarakalla mukanaan strutsi ja neljä mielikuvitusystävää: Az, Jeh, Kopiokonepiru ja Mithrandruj” (Kajo 2003)?

Kettusen maailma ei ole täysin satunnainen, mutta sen luonnonlait ovat sellaisia, että voi tulla mieleen, että ovatkohan ihan kaikki luonnonlaitkaan mahdollisia…?

Jatkuu ensi numerossa

* Sitä muuten ei sitten tarvitse miettiä, että millä nimellä pitäisi kutsua omaa universumiammme erotukseksi kaikista muista; maailmankaikkeutemme nimi on Helvi (Kajo 1995).

Viitteet:

Chown, M. 2007: The never-ending days of being dead: dispaches from the front line of science. Suom. 2008 Perhoniemi, T.: Päättymättömät päivät kuolleena: uutisia tieteen eturintamalta, s. 38, Ursa.

Delahaye, J.-P. 2007: Omega numbers. Teoksessa Calude, C. S. 2007 (toim.): Randomness and complexity from Leibniz to Chaitin, s. 343-357, World scientific publishing.

Kajo, M. 1995: Kettusen kolmas, s. 162, Wsoy.

Kajo, M. 2003: Kettusen paluu: ihmisen käsikirja, s. 230, Wsoy.

Valtaoja, E. 2007: Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen, s. 267, Ursa.

(C) Teksti ja kuva: Mikko Kolkkala – luotiset.wordpress.com

Yksi vastaus artikkeliin: Pelkkä kupla

  1. […] edellisestä numerosta… Piti ottaa vielä toinen erä tämän ääretönjutun kanssa. Yritin nyt olla oikein […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: