Hybothorax graffii ja Myrmeleon bore

Linkki: tarinani leijonapistiäisestä ja muurahaisleijonasta hyönteisfoorumissa.

3 vastausta artikkeliin: Hybothorax graffii ja Myrmeleon bore

  1. nopoles kirjoitti:

    Re: Hankoniemen dyyniltä

    Kirjoittaja MikkoKolkkala » Ke Helmi 02, 2011 23:57

    teppom kirjoitti: Tulee vain mieleen, miten tuo loinen välttää muurahaisleijonan leukoihin joutumisen?

    Ei se ollenkaan aina vältäkään, mutta yleensä selviää silti…

    Muurahaisleijonan kuopassa Hybothorax graffii parasitoidit (kutsun niitä epävirallisesti leijonapistiäisiksi) tekevät kyllä kaikkensa välttääkseen leijonan leukohin joutumisen. Ne pysähtyvät heti, jos muurahaisleijona yhtään reagoi. Toisinaan ne kävelevät äärimmäisen hitaasti alas; toisinaan hyppäävät suoraan pohjalle jähmettyen liikkumattomiksi, jolloin muurahaisleijona ei välttämättä tunnista niitä saaliiksi. Oikealla kohdalla pistiäinen yksinkertaisesti kaivautuu hiekkaan. Muurahaisleijona huomaa, että jotain on vialla ja peruuttaa samalla hiekan sisään, mutta pistiäinen ehtii löytää tiensä toukan niskaan ja munii sitten sen nahkan sisään kaikessa rauhassa, operaatio tapahtuu kokonaan hiekan sisässä ja kestää pari-kolme tuntia. Sitten pistiäinen kaivautuu ylös ja voi vielä etsiä uusiakin uhreja.

    Usein muurahaisleijona iskee varotoimista huolimatta ensin ja saa pistiäisen leukoihinsa. Tässäkin tilanteessa pistiäinen jähmettyy liikkumattomaksi (vain päätä se jostain syystä väristää, kuin ihmetellen, että mites tässä näin kävi?) Kun saalis ei rimpuile, muurahaisleijona ei osaa kiskoa saalista hiekan sisään. Lopulta pistiäinen onnistuu lähes aina kampeamaan ja vääntämään itsensä leukojen välistä vapaaksi, vaikka kovaa riepottelua saakin kokea. Vain kolmesti näin muurahaisleijonan onnistuvan tappamaan leijonapistiäisen – kaksi kertaa leukojen kärki osui pistiäisen suuhun ja kerran jo munineen naaraan genitaaliaukkoon. Muuten pistiäisen kitiinipanssari vaikutti aukottomalta, muurahaisleijona ei saanut siitä leukojensa kärjillä otetta (muurahaisleijonat eivät nähtävästi saa hirmuisen näköisiin leukoihinsa riittävästi voimaa lävistämään ohuttakaan kitiiniä, vaan niiden on pyöriteltävä saalista kunnes pehmeä kohta kitiinilevyjen välistä löytyy).

    Edelliset havainnot ovat kaikki laboratoriosta (jossa minun piti tutkia jotain ihan muuta…) Luonnossa asiat voivat tapahtua toisin; pistiäiset voivat esimerkiksi lentää enemmän, huoneenlämmössä lentäminen ei niitä juuri kiinnostanut. Sattumalta minulla oli käytössä kaikkea tarvittavaa pistiäisten ja muurahaisleijonien (niiden laji oli Myrmeleon bore, ainakin kaikkien aikuisten, jotka kuoriutuivat) kasvattamiseen ja loppuvaiheessa onnekkaasti myös valokuvaamiseen. Kaikki lähti yhdestä yksilöstä, jonka löysin hiekasta nappaamani muurahaisleijonan niskasta. Pitkään en tiennyt mikä se on, mutta innostus heräsi yrittää selvittää, miten ihmeessä se pääsee niskan päälle hirmuisesta muurahaisleijonasta. Pistiäisen lajinmäärityksestä kiitos kuuluu Ilkka Teräkselle ja Veli Vikbergille. Sain kasvatettua parasitoideja lopulta kolme sukupolvea.

    Seuraavassa osassa (?) lisää jännittäviä havaintoja (missä vaiheessa pistiäiset syövät leijonan, parasitoidien kummallinen sukupuolielämä ja -jakauma…), ja seikkailuja, kuten epätoivoisena tehty matka huhtikuiseen Tvärminneen, kun oli ihan pakko löytää ensimmäiselle pistiäispoikueelle muurahaisleijonia…

    Viimeksi muokannut MikkoKolkkala päivämäärä Pe Helmi 04, 2011 12:19, muokattu yhteensä 3 kertaa

    • nopoles kirjoitti:

      Kirjoittaja MikkoKolkkala » To Helmi 03, 2011 15:21
      (Kirjoitin saman tien tarinan loppuun, kun kerran vauhtiin pääsin.)

      ”Det farliga området sträcker sig…” kertoo autoradio. Tvärminnessä on taisteluharjoitukset. Minullakin on mukana täysi taisteluvarustus: kunnon lapio, ämpäreitä, purkkeja ja kaksi ja puoli metriä tuliterää hienosilmäistä teräsverkkoa. Pian rymyän hiekkadyyneillä sovussa sotilaiden kanssa.

      Kumpi on hullumpaa: matkustaa kauas dyyneille etsimään ötököitä toisten ötököiden ruuaksi, vai tulla samaan paikkaan opettelemaan tappamaan ihmisiä? Lukija päättäköön. On hyvä muistaa, että lapsenomainen uteliaisuus – tutkimus tutkimuksen vuoksi – on useimpien ihmisen suurten keksintöjen ja ideoiden takana; toisaalta käytäntö on osoittanut, että ihmisporukoiden voi käydä huonosti ilman sotilaskastia. (Kyllä, olen tutkinut muurahaisia…)

      Kunnon draamaan kuuluisi, että ensin en löytäisi mitään pitkään aikaa, mutta viime tingassa juuri kun peli alkaisi tuntua menetetyltä, uurastus palkittaisiin ruhtinaallisesti. Käy kuitenkin päinvastoin. Heti ensimmäiseltä pieneltä hiekkalaikulta (samalta, josta aikanaan löysin sen pikku pistiäisen, joka koko tähän touhuun johti) ja ensimmäisistä lapiollisista hiekkaa seuloutuu teräsverkkoon useitakin lihavia muurahaiskorennon toukkia. Toiselta laikulta löytyy lisää, mutta sitten etukäteen parhaiksi ajattelemiltani leijonanmetsästysmailta, laajoilta hiekkakentiltä, en löydä enää yhtikäs mitään. Mutta, jess, leijonia on! Äkkiä kotiin ja kylmänkankeat – eletään vasta huhtikuun puoliväliä – pedot lämpimään.

      Kotona odottaa poikue pistiäisiä. Olen seurannut niiden touhuja kasvavan turhautumisen vallassa. Jo viikon ne ovat tutkineet tuntosarvillaan hiekkaa ja erityisen tarkasti hiekkaan kaivamiani kuoppia. Pienestäkin häiriöstä ne ovat leikkineet pitkään kuollutta. Välillä pistiäiset ovat kaivaneet puoli ruumistaan kokonaan hiekan sisään. Pistiäiset ovat muuttuneet jo mustista ja kiiltävistä harmaiksi ja nuhjaantuneiksi. Ruoka tai juoma ei niitä kiinnosta. En tiedä kuinka kauan ne enää pysyvät hengissä. On aika ilmeistä mitä pistiäiset koko ajan etsivät…

      Pari päivää pitää vielä malttaa odottaa, sitten leijonat virkistyvät lämmössä ja alkavat saalistaa. Vihdoinkin niitä on, raivokkaita katapultin nopeudella iskeviä petoja – varmasti toistakymmentä kertaa pikku pistiäisiä painavampia. Miten pistiäiset sen tekevät, päihittävät yhden hyönteismaailman hurjimmista saalistajista? (Öh, paljastin sen jo edellisessä kirjoituksessani, mitäs draamaa tässä taas on?)

      Muurahaisleijona tuntuu toipuvan täysin niskassa kököttäneestä ja selkään keljusti tuikanneesta tunkeilijasta. Sillä ei näytä olevan mitään hätää; se saalistaa entiseen malliin ja vetäytyy aikanaan talvilevolle. Keväällä se saalistaa vielä viikon tai pari kunnes on valmis koteloitumaan; kesällä hiekan lämmössä hautuu hiekalla päällystetty marmorikuula, jossa on pehmeä silkkinen vuoraus sisällä. Ilman pistiäisen vierailua siitä kehittyisi hauras ja rauhallinen korento. Nyt tapahtuu kuitenkin jotain ihan muuta. Reilun kuukauden kuluttua kotelosta putkahtaa yhden korennon sijasta pikavauhtia vaikuttava määrä (8-10) reippaita pistiäisiä.

      Jos kotelon avaa myöhemmin, sieltä saattaa löytyä vielä yksi kuollut pistiäinen, vaihtoehtoisesti yksi vastakuoriutuneista yksilöistä kuolee jo päivän tai parin ikäisenä. Tarkemmin tutkittaessa osoittautuu, että varhain kuollut on porukan ainoa koiras. Sen siskot ovat heti synnyttyään valmiita munimispuuhiin.

      On hyvin mahdollista, että koiras on hedelmöittänyt naaraat jo kotelon sisällä. Tämä voi vaikuttaa oudolta; yksi koiras parittelee yhdeksän vielä syntymättömän siskonsa kanssa ja voi itse kuolla ennen syntymäänsä! Mitään tavatonta tämä ei kuitenkaan ole, vaan tällaista pienten eläinten elämä on. Kiire on, ja parittelukumppania on vaikea löytää suuresta ja vaarallisesta maailmasta. Suvullinen lisääntyminen päihittää suvuttoman (”Miksi”? Se onkin biologian tuhannen taalan kysymys.) ja sukusiittoinenkin suvullinen lisääntyminen voittaa usein suvuttoman, jos muita vaihtoehtoja ei käytännössä ole.

      Mikko Kolkkala

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: