En ole koskaan juossut kokonaista suunnistusrataa ”pummaamatta”. Lähes poikkeuksetta pummieni joukossa on myös isoja eksymisiä, joissa minulla ei ole juuri mitään käsitystä missä olen ja mihin suuntaan pitäisi lähteä. Miksi näin, olenko tyhmä? Kai niinkin voi sanoa. Jos joku on huono vaikka matematiikassa sitä voi puolustaa sanomalla, että älykkyyttä on montaa lajia. Kai sitten tyhmyyttäkin voi olla montaa lajia ja minua vaivaa suunnistustyhmyys…
Toisaalta yhtä hyvin voisi ehkä syyttää esimerkiksi sokeaa valon fysiikkaan ja näkemisen fysiologiaan hyvin perehtynyttä ihmistä, että ”tyhmä, kun et osaa nähdä” (tai lukihäiriöistä, että ”tyhmä kun et osaa kirjoittaa sanoja oikein”). Minä olen ihan hyvä suunnistaja – teoriassa. Perustiedot omaksuin jo lapsena suunnistuskerhossa, -leirillä ja iltarasteilla. Jukolan viestin* tunnelma lumosi paikan päällä ja radiosta kuunneltuna. Olen lukenut suunnistusaiheisia kirjoituksia ja kuunnellut oikeiden suunnistajien juttuja. Mutta tositilanteessa metsässä… I just don’t get it!
Suunnistus ei tosiaankaan ole bravuurilajini, mutta olen silti harrastanut suunnistustakin enemmän tai vähemmän koko ajan. Joinain kesinä (kun kunto kesti pitkiäkin pummailuja…) kävin melko monessakin kisassa. Viime vuosina harrastus on kyllä vähentynyt ja välillä jäänyt väliin ihan kokonaan. Intoa on vaikea pitää yllä kun ei osaa.
Helppo selitys huonolle suunnistustaidolle on, että ”ei ole suuntavaistoa”, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Huomaan kyllä ”suuntavaistoni” huonoksi esimerkiksi autolla liikkeellä ollessani. Jos vaikka ajan uuteen paikkaan niin, että joku neuvoo reitin vieressä niin takaisin tullessa minua pitää neuvoa taas! Muutama risteys riittää sekaisin menemiseen, en palatessa enää tiedä mihin pitää kääntyä. Tietysti voin tietoisesti opetella reittiä tyyliin ”kaksi kertaa vasempaan, oikeaan, vielä kerran vasempaan”, mutta se on ihan eri asia kuin hahmottaa oikeat suunnat mielessään ja kokea risteykset joka suunnasta tutuiksi. Tarvitsen aika monta toistoa ennen kuin opin uuden ajoreitin.
Maiseman ”kääntäminen” päässä on minulle vaikeaa. Jos vaikka nukun sängyssä eri päin kuin tavallisesti, voin muistaa sen aamulla, mutta on hirvittävän vaikea ”kääntää” huone päässä niin, että osaisin kuvitella mitä näen kun avaan silmät. (Muut aistit voivat auttaa, vaikka ikkunasta kuuluva linnunlaulu helpottaa orientoitumista.) Toinen esimerkki maiseman mielessä pyörittelyn vaikeudesta: jos olen istunut junaan niin niin, että kuvittelen olevani selkä menosuuntaan ja juna lähteekin sitten eteenpäin, en oikein millään pääse eroon tunteesta, että nyt mennään väärään suuntaan, jos en katso ikkunasta ulos (ja siellä ei ole pimeää…)
Suunnistaessa maiseman kääntely mielessä on tietysti aivan olennainen taito. Pitäisi osata ennakoida miltä maiseman pitäisi näyttää, jos etenee suoraan ja miltä, jos alkaa ajautua suuntaan tai toiseen vinoon. Ennen kuin voi ennakoida tulevan maiseman, on tietysti hahmotettava nykyinen maisema ja muistettava taakse jäänyt maisema.
En ole koskaan ollut hyvä geometriassa**. En pysty hyvin hahmottamaan mielessäni muotoja ja pyörittelemään niitä mielessäni. Suunnistaessa pitäisi hahmottaa kertavilkaisulla iso määrä kartan kaksiulotteista geometriaa ja kääntää se mielessään maaston kolmiulotteiseksi geometriaksi. Kun nyt asiaa mietin ja kokeilen, niin en oikeastaan ole hyvä visualisoimaan yhtään mitään. Päässäni ei synny mitään valokuvan tapaista edes tutuimmista ihmisistä, esineistä tai paikoista. Mielikuvat ovat häilyviä, enkä saa niistä ”otetta” niin, että voisin liikuttaa ja pyöritellä niitä mielessäni tai tarkastella niiden yksityiskohtia. En ikinä pystyisi vaikkapa piirtämään ”ulkomuistista” muuta kuin hyvin yksinkertaisia kohteita.
En käsitä miten suunnistajat muistavat kisan jälkeen elävästi kaikki vaikkapa kaksikymmentä rastipistettä. Tai miten suunnistaja voi ottaa kolmensadan kartan pinostaan jonkun vaan ja alkaa sujuvasti ja yksityiskohtaisesti selostaa kartan paikkoja ja kartalla käydyn kisan kulkua. Kun itse otan vanhan kartan pinostani, en välttämättä muista lainkaan miltä kartan kuvaamassa maastossa näytti. Heti kisan jälkeen en ikinä pysty piirtämään karttaan kulkemaani reittiä läheskään kokonaan. Suurin vika on tietysti siinä, etten ole edetessäni ”ollut kartalla”, mutta luulen, että unohdan myös sellaisia kohtia, missä olen osannut suunnistaa ja tiennyt missä menen.
Muisti toimii ihmisillä yllättävän eri tavoin. Joidenkin muisti on hyvinkin visuaalinen. Erityistapauksissa joku voi muistaa kuvantarkasti suunnilleen kaiken mitä elämässään on nähnyt kuten A. R. Lurian (1968) kuvaama suurmuistaja ”S”. On siis uskottava, että tällainen muistikin on aivoille fysiologisesti mahdollinen. Eri asia on sitten, että onko tällainen kyky jostain muusta pois. Evoluutio ei selvästikään ole suosinut tällä tavoin tarkkaa muistia.
Eihän se omaa suunnistuskykyä yhtään paranna, mutta on jotenkin lohdullista lukea, että jonkun muun suunnistuskyvyt ovat vielä omianikin huonommat – varsinkin jos tämä joku muu on yksi eniten arvostamiani ihmisiä maailmassa: neurologi Oliver Sacks on yhdistelmä tarkkaa, mutta syvällistä ja pohdiskelevaa tutkijaa ja empaattista lääkäriä, joka osaa huomioida ihmiset kokonaisuuksina eikä vain oirekokoelmina***, mutta suunnistuskisaan Sacksiä ei kannattaisi päästää… Uudessa kirjassaan Sacks kuvailee itseään näin: ”Kun lähdin kävelylle tai polkupyöräajelulle, minun täytyi noudattaa täsmälleen tiettyä reittiä; tiesin, että jos tekisin pienenkin poikkeaman, eksyisin välittömästi ja täydellisesti. Halusin seikkailla ja käydä eksoottisissa paikoissa – mutta saatoin tehdä niin vain, jos pyöräilin jonkun ystäväni kanssa.” …”Vaikka kuljin samaa reittiä kahdesti päivässä kahdeksan vuoden ajan, tie ei koskaan tullut minulle tutuksi… käännyin usein tieltä väärässä kohtaa. Huomasin virheeni vasta kun tulin jommallekummalle maamerkille, jotka jopa minä pystyin tunnistamaan…” (Sacks 2010, s. 98, 99).
Tässä kymmenennessä kirjassaan Sacks paljastaa myös toisen aivan uuden piirteen itsestään: prosopagnosian eli kasvosokeuden. Heikkoon kykyyn tunnistaa paikkoja ja maisemia kytkeytyy Sacksillä myös poikkeuksellisen ja hämmentävän heikko kyky tunnistaa edes säännöllisesti tapaamiensa ihmisten kasvoja (ja toisinaan edes omia kasvojaan – vai onko se sittenkin toinen partasuu ikkunan toisella puolella…?) Sacksin assistentilla Katella on pulmia ihan tavallisten tapaamisten järjestämisessä: ”Meillä saattaa olla ongelma…. Tohtori Sacks ei tunnista ketään… Ja on toinenkin juttu… Tohtori Sacks ei löydä ravintoloita tai muitakaan paikkoja; hän eksyy hyvin helposti – toisinaan hän ei tunnista edes omaa taloaan” (Sacks 2010, s. 102). Kasvojen kanssa minulla ei ole pulmia eikä paikkojenkaan kanssa näin pahoja; eksyilen kyllä lenkeillä ja kaupungilla kävellessä, mutta Sacks taitaa olla vielä paljon toivottomampi.
Kiinnostavaa suunnistuksen kannalta ovat myös Sacksin havainnot stereonäöstä ja sen puutteesta. Sacks (”New Yorkin stereoskooppisen seuran aktiivijäsen”) kokee toisen silmänsä osittaisen sokeutumisen valtavana menetyksenä (joskin siitä seuraa myös kiinnostavia ja jopa hauskoja havaintoja aivojen yrittäessä ymmärtää ja parhaansa mukaan paikata uutta tilannetta). Sacksin kuvaama potilas ”Sue” puolestaan kokee stereonäön saamisen (karsastuksen korjaamisen ja uutterien harjoitusten avulla) ihmeelliseksi visuaalista maailmaa laajentavaksi elämykseksi. Minulla ei tietääkseni ole stereonäössä mitään vikaa, ainakin kaikentyyppisten stereokuvien näkeminen onnistuu ihan hyvin. Silti en koe toisen silmän sulkemista isoksi muutokseksi, maailma ei muutu litteäksi Sacksin kuvaamalla tavalla, eikä minusta tosiaankaan ole yhtään vaikeaa hahmottaa portaita portaiksi toinen silmä (kumpi tahansa) suljettuna. Ilmeisesti ihmiset hahmottavat kolmiulotteisen ympäristön yllättävän erilaisin keinoin, enkä sitten tiedä mikä tapa olisi suunnistuksessa hyvä.
Vieläkö voisin oppia suunnistamaan? Pitäisikö yrittää vielä toiset kolmekymmentä vuotta? (Kannattaako yrittää joulupukiksi, jos ei ole lahjoja…?) Olen ollut suunnistuksessa huono myös ihan selkeiden fyysisten syiden takia – lyhyesti sanottuna en osaa juosta metsässä (maantiekiitäjä mikä maantiekiitäjä). Fysiikasta tietäisin kuitenkin sentään miten sitä voisi kehittää. Mutta miten kehittää ”suuntavaistoa”, visuaalista hahmottamista ja visuaalista muistia? Onko visuaalista mielikuvitusta edes mahdollista harjoitella, vai onko se kuin sokea yrittäisi harjoitella näkemistä?
Entä haluanko edes kehittää visuaalisia kykyjäni, vai hahmottaa ja muistaa asiat jatkossakin asiat omalla tavallani?
* Minua kyllä ärsyttävät kisaan liittyvät seitsemän veljestä -jorinat ja metsäkirkot…
** Todennäköisyyslaskenta on minulle oikeastaan ainoa luonteva ja helpolta tuntuva osa matematiikkaa. On minulla silti hoidettuna ”missä aita matalin” -periaattella cumun verran matematiikan opintoja yliopistolta, mistä olen aika ylpeä. Olisi kiinnostavaa tietää onko suunnistus- ja matemaattisilla kyvyillä korrelaatiota.
*** Sacksin (1984) kirja ”A leg to stand on” pitäisi minusta määrätä pakolliseksi kaikille lääkäriksi opiskeleville.
Viitteet:
Luria, A. R. 1968 (alkuteos?) Suom. Koivisto M. 1996: Suurmuistaja: pieni kirja suuresta muistista & Mies jonka maailma pirstoutui: erään aivovaurion tarina. Gaudeamus. 298 s.
Sacks, O. 1984: A leg to stand on. Uusi painos: 1991 Picador. 192 s.
Sacks, O. 2010 The mind’s eye. Suom. Tanner, H. 2011: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Tammi. 288 s.
(C) Kolkkala, M. – luotiset.wordpress.com
LUonnonTIedeuutiSET 
Täällä mennään yhtälailla huonolla suuntavaistolla – maisemaa on todella hankalaa kääntää mielessä. Hahmotan reittit kohtuullisesti maamerkkien avulla ja osaan lukea karttaa erinomaisesti. Kuitenkaan opitun reitin muuntaminen kartaksi päässä ei toimi lähes lainkaan, tai vaatii kymmeniäkin lähekkäin olevien reittien toistoja. Yhden kadunkulman verran voin yleensä poiketa reitiltä, mutta sitten on palattava; toinen kulmaus saa minut pökerryksiin, ja löydän totutulle reitille vain jos sattumalta satun näkemään tutun maamerkin. Myös vieraalta metroasemalta tai talosta kadulle tulo on joka kerta jännittävää, ja yksin ollessani tutkin karttaa pitkänkin aikaa ollakseni varma, kumpaan suuntaan on lähdettävä. Toisten seurassa olessani toimin usein joukon viihdyttäjänä arvatessani poikkeuksetta väärän lähtösuunnan.
Ilmeisesti kompensoin sisäistä kartattomuuttani vahvasti maamerkeillä, minulla on myös vahva vaisto sille missä tavarat milloinkin ovat. Esimerkiksi ”kadonneiden” avainten löytäminen on kohtuullisen helppoa, sillä ne linkittyvät vahvasti kodin maamerkkeihin viimeksi nähdyn olinpaikkansa perusteella.
”Suuntavaisto” tai ympäristön esittäminen sisäisen kartan avulla tarvitsee toimiakseen monia aivojen osia (esim Moser 2008, katselmus). Mikäli osa näistä ei toimi ”normaalisti”, ihminen on varmasti tarpeeksi joustava oppiakseen suurimman osan arkipäivässä tarvittavasta suunnistuksesta, mutta suunnistuslahjakkuutta hänestä ei tulle. Hippukampus on yhdistetty itsen paikannuksen lisäksi myös episodiseen muistiin (Moser 2008). Itse arvelen hippokampuksessani olevan jotain epänormaalia, sillä tämän kartoitus-heikkouden lisäksi myös vaikkapa eiliset asiat ja etenkin käydyt paikat karkaavat kovin helposti mielestä.
En koe tätä tyhmyydeksi, vaan ennemminkin lahjattomuudeksi, ja useimmat ihmiset nyt vaan eivät ole lahjakkaita ihan jokaisella elämänalueella. Kaipa sitä kummallisempiakin lahjattomuuksia voisi osua kohdalle, ja ehkäpä harjoittelu auttaa vaikkei mestaria teekään.
Moser, Kropff and Moser, 2008: Place Cells, Grid Cells, and the Brain’s Spatial Representation System. Annual Review of Neuroscience, Vol. 31: 69-89
Tutulta kuulostaa: oikean suunnan arvaaminen ihan pieleen, kartan pitkä ja harras tutkiminen, metroasemalta ulos putkahtaminen ja sitten maamerkkien haku – missä ollaan ja miten päin?… (-:
Minäkin kompensoin maamerkkien avulla, mutta ihan pienet maamerkit eivät jää helposti mieleen ilman tietoista ja aikaa vievää panostusta (suunnistajat eivät ymmärrä miten voin hypätä ojan yli muistamatta sitten, että olen sen tehnyt – itse en ymmärrä miten voi samalla juosta ja painaa mieleensä kaikki tuollaiset ”yksityiskohdat”). Kaupungeissa ja ajomatkoilla olen tehnyt usein melkoisia harharetkiä, metsästä olen sentään aina löytänyt omin avuin pois (paitsi kerran lapsena, kun eksyin porukasta enkä uskaltanut yksin lähteä yrittämään pois, vaikka oli kartta ja kompassi). Uskallan kyllä lähteä ihan vieraassakin kaupungissa yksin vaikka lenkille, mutta katson silloin aina tarkkaan jokaisen risteyksen, että minkä näköisiä rakennuksia ja muita tuntomerkkejä niissä on, painan mieleen kadunnimiä ja kaikkea mahdollista mitä matkalla näkyy – ja tulen takaisin täsmälleen samaa reittiä enkä yritä lähteä ”oikomaan”, jos ei ole jotain satavarmaa konstia löytää takaisin. Tietysti mielelläni otan kartan mukaan, jos suinkin mahdollista; kartta taskussa uskaltaa paljon paremmin seikkaillakin. Kaupunkikartat joissa on kadunnimiä ovat helppoja, koska niistä saa (aikansa niitä pyöriteltyään…) itsensä yksikäsitteisesti ”kiinni” missä risteyksessä on ja miten päin.
Tuosta maamerkkien avulla suunnistamisesta tulee mieleen Konrad Lorenzin aikanaan tutkimat vesipäästäiset, joiden taktiikka on juuri päinvastainen. Ne oppivat ulkoa reittinsä jokaisen mutkan ja käännöksen ja ovat sen jälkeen niin piittaamattomia maamerkeistä, että voivat hypätä parikin kertaa olemattomalle kivelle (jonka kelju tutkija on ottanut pois) ennen kuin uskovat, että nyt pitää alkaa opetella reittiä uudestaan. Rotatkin oppivat hyvin kulkureittejä, mutta uskovat kyllä aistejaan niin, etteivät tosiaankaan hypi olemattomille kiville. Tietysti on huomioitava, että vesipäästäisten näköaisti on huono. Rottatutkimustenkin tuloksia pohdittaessa on muistettava, että rotat ovat yöeläimiä ja niiden aistit ovat hyvin erilaiset kuin ihmisen. Rotat elävät (ja suunnistavat) vahvasti hajujen, äänien ja viiksikarvojensa tuntoaistin varassa. Rotan näkö on melkoisen epätarkka, vaikka toisaalta tietyissä suhteissa jopa parempi kuin ihmisen (http://www.ratbehavior.org/RatVision.htm).
Täytyypä vilkaista tuota Moser ym. –juttua, kiitos viitteestä! Hippokampus taitaa tosiaan olla suunnistuspelissä yksi olennainen palikka. Talveksi ruokakätköjä tekevien lintujen hippokampus jopa mitattavasti kasvaa syksyllä ja kutistuu taas keväällä (Sherry ja Hoshooley 2010). Pähkinähakki voi piilottaa 25 kilometrin säteelle 30 000 siementä 2 500 kätköön ja löytää kätköistään talven aikana kaksi kolmasosaa (Reznikova 2007, s. 262) – aika vaikuttava visuaalinen muisti!
Neurologiassa ei ole taidettu kuvata ”puhdasta” suunnistuskyvyn tai suuntavaiston menetystä aivovaurion seurauksena niin, ettei samalla syntyisi paljon muitakin ongelmia. Aika monimutkaisesta aivojen eri osien yhteispelistä ja vuorovaikutuksesta suunnistuskyvyssä on selvästi kyse, ja siinä mitä aivojen osia eniten käyttää suunnistaessaan voi selvästikin olla isoja eroja ihmisten välillä.
Reznikova, Z. 2007: Animal ingelligence: from individual to social cognition. Cambridge University Press, 472 s.
Sherry, D. F. ja Hoshooley, J. S. 2010: Seasonal hippocampal plasticity in food-storing birds. Phil. Trans. R. Soc. B 365: 933-943. (http://rstb.royalsocietypublishing.org/content/365/1542/933.full.pdf)
Kuulostaa täälläkin taas tutulta, vieraassa metsässä ojan yli juoksemisen muistaminen kuulostaa tuskalliselta. Ehkäpä pienet maamerkit (avaimet) jäävät itselläni paremmin mieleen tutussa ympäristössä (kotona), ja vieraassa ympäristössä pitää olla tarkkana että muistaa tarpeeksi edes isoja maamerkkejä. Pitääpä tarkkailla.
Tuo lintujen ruokakätköjen muistaminen kuulostaa todella vakuuttavalta! Iso osa suunnistuskyky-/suuntavaistotutkimuksesta on tietysti tehty rotilla, mutta mielenkiitoisia tutkimuksia on tehty myös ihmisillä, EEG ja fMRI metodeilla. Esimerkiksi Maguire ym ovat tutkineet lontoolaisten taksinkuljettajien suuntavaistoa ja sen yhteyttä hippokampukseen (http://scholar.google.com/scholar?q=taxi+driver+hippocampus). Eräässä tutkimuksessa (Maguire ym 2006) tutkittiin edelleen ammattiaan harjoittavaa taksinkuljettajaa, jolla on molemminpuolinen hippokampuksen leesio. Verrokkeina oli ”normaaleja” taksinkuljettajia. Leesioitu taksinkuljettaja navigoi hyin isommilla väylillä, mutta pienemmille väylille siirryttäessä hän eksyi verrokkeja helpommin. Tutkimuksen johtopäätöksenä oli, että hippokampus vaikuttaa navigointiin myös kauan sitten opittujen reittien osalta, etenkin monimutkaisissa ja suurissa tiloissa. Lisäksi onnistunut navigointi edellyttää yksityiskohtaista sisäistä karttaa ja siihen käsiksi pääsemistä.
Kiitos vielä hyvin kirjoitetusta jutusta!
E. A. Maguire, R. Nannery and H. J. Spiers. 2006. Navigation around London by a taxi driver with bilateral hippocampal lesions. Brain, 129(11): 2894-2907.
Mä en allekirjoita ollenkaan käsitettä suuntavaisto tai oikein edes ”muotojen hahmottamiskykyä” kilpasuunnistuksen yhteydessä. Kilpasuunnistaja etenee opittujen (harjoiteltujen) rutiinien avulla, jossa hän koko ajan tietää(!) missä on ja minne on menossa. Tietäminen perustuu siihen, että hänellä on kädessään kartta, joka vastaa maastoa riittävän hyvin.
Vähän tai ei ollenkaan suunnistaneet (puhun siis edelleen nykyaikaisesta ”oikeasta” suunnistuksesta) ihmiset usein harhautuvat puhumaan puutteellisesta suuntavaistostaan tai kolmiulotteisesta hahmotuskyvystään, vaikka kyse on kokemuksen eli harjoituksen puutteesta. Kartat eivät ole täydellisiä ja vaikka olisivatkin, niissä on silti paljon opeteltavia normeja. Miltä näyttää tiheikkö? Entä notko? Minkä kokoinen kivi on kartalla? Kuinka jyrkkä on jyrkänne?
Nykyään painotetaan yhä enemmän sitä, että suunnistajan pitää kerätä riittävä maastovaranto (=suunnistaa paljon erilaisissa maastoissa) ja – menestyäkseen – pyrittävä harjoittelemaan kilpailua vastaavassa maastossa ja mielellään myös kilpailukartan tekijän(!) tekemillä vastaavilla kartoilla. Näin siksi, että hän tuntisi juuri kyseisen maaston ja kyseisen kartantekijän tavan kuvata maastoa.
Voi olla, että suunnistuksessakin löytyy huipulta joitain spesiaalihippokampuksen haltijoita, mutta joka tapauksessa tällaisten seikkojen merkitys harrastajasuunnistajalle on mielestäni samaa luokkaa, kuin eri urheilujuomien testaus neljän tunnin maratoonarille: ensin voisi käydä vähän useammin lenkillä.. 😉
http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/tutkiva-juttu-surkea-suuntavaisto
Tuulia: Kiitos, pitääpä perehtyä Lontoon taksinkuljettajiinkin. Ehkä pitäisi perustaa joku lahjattomien suunnistajien klubi ja katsoa paljonko tulee jäseniä 🙂
Dagarkvak: Arvasin, että suunnistaja ei voi ymmärtää tätä juttua 🙂
Onko Thierry Guergiou lahjakas suunnistaja vai kova harjoittelija? Tietysti molempia. Mikä sitten on lahjakkuuden ja mikä harjoittelun suhteellinen merkitys suunnistustaidolle? Kysymyksessä ei tietenkään ole mitään mieltä; lahjakkuus ja harjoittelu eivät ole mitään yksinkertaisia yhteenlaskettavia palikoita. Kumpikaan niistä ei tarkoita mitään ilman toista. Lahjakkuus auttaa harjoittelussa, harjoittelu vahvistaa edelleen lahjakkuutta, joka auttaa taas eteenpäin harjoittelussa, joka kehittää lahjakkuutta, joka… Guergiousta on tullut niin hyvä kuin se on, koska tyyppi elää ja hengittää suunnistusta 24 tuntia vuorokaudessa.
Millaiset suunnistustaidot olisi hypoteettisella guergioulla, joka sattumalta vaan ei olisi ikinä kuullutkaan suunnistuksesta? Entä sellaisella guergioulla, joka olisi oikein innokas suunnistaja, mutta pienenä pudonnut puusta niin, että hippokampukseen olisi tullut pieni verenvuoto?
Kaikki voivat kehittää suunnistustaitoaan ja ”suuntavaistoaan” harjoittelemalla, mutta aivojen synnynnäiset ja lapsuuden kriittisten vuosien aikana muovautuneet rakenteet antavat silti jonkilaiset raamit sille kuinka pitkälle kehittyminen on mahdollista. Tämän jutun kohderyhmä on se oletettu gaussin käyrän vasen häntä. Mitä tehdä, jos ainakin tuntuu siltä, että oma mahdollisen kehityksen maksimi suunnistustaidossa jää kauaksi Guergioun minimistäkin?
Oliver Sacks on varmasti harjoitellut nuoresta pitäen kasvojen tunnistusta. On varmasti niin noloa ja hankalaa, jos ei illalla tavatessaan tunne ihmistä, jonka kanssa on aamulla keskustellut kaksi tuntia, tai kirjoittaa kirjassa lapsuudessa tärkeästä sedästään (”volframi-setä”, Sacks 2001) ja laittaa sitten kirjan kanteen kuva väärästä sedästä! (Muiden mielestä sedät eivät ole yhtään samannäköisiä.) Harjoittelu ei ole vielä kovin hyvin tehonnut. Sacks on 78 vuotias…
Sacks, O. 2001: Uncle Tungsten: Memories of a chemical boyhood. Picador, 250 s.
Olen samaa mieltä dagarkvakin ja Tanilan kanssa siitä että kaikki voivat oppia suunnistamaan (poikkeuksia lukuunottamatta, esim henkilöitä joilla on aivovaurio hippokampuksessa). Olen myös sitä mieltä, että kukaan ei ole täysin lahjaton matematiikassa, ja että kaikki voivat oppia vaikkapa integroimaan ja derivoimaan. Kysehän on lopulta tietyn säännöstön opettelemisesta ja parhaimmillaan ymmärtämisestä. Eri asia on, kuinka paljon aikaa kunkin on järkevää investoida asian harjoitteluun, ja minkä tason haluaa suunnistuksessa tai matematiikassa saavuttaa.
Ylen juttu oli kirjoitettu (en päässyt katsomaan pätkää täältä saksasta) niin että Tanilan mielestä kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet oppia suunnistamaan, ja että harjoittelun määrä on ainoa muuttuja. En tiedä onko hän todella tätä mieltä mutta olen nopoleksen kannalla siinä että luonnossa on aina hajontaa, ja luultavasti noudatamme myös suunnistuksen-oppimis-kyvyissämme (jos ei haluta puhua lahjakkudesta) Gaussin käyrää.
BBC teki uuden ohjelman Oliver Sacksista viime vuonna Imagine-sarjaan. Suosittelen etsimään sen käsiin jostain ja katsomaan. Todella paljon siinä kyllä oli samoja juttuja kuin tuossa kuvaamassa kirjassasi. Ymmärsin, että Sacks menetti tämän tunnistuskyvyn osittain silmän sokeutumisen myötä tai että kyseessä on suht tuore ilmiö. Tuossa dokkarissa paneuduttiin hieman juuri tuohon, että miksi toisen silmän sulkeminen ei kadota stereonäköä. Kyse on aivojen ominaisuudesta korjata silmien virheitä ja oppia näyttämään asiat oikein. Tähän perustui myös kirjassakin kerrotun naisen oppiminen näkemään kolmiulotteisesti. Häneltä meni karsastuksen takia herkkyyskausi tälle oppimiselle ohi ja vasta aikuisiällä sitten asiantuntijan kanssa onnistui oppimaan sen uudestaan.
Tuohon suunnistusongelmaan ja karttojen hahmottamiseen. Luulen, että sinun kannattaa opetella piirtämään asioita. Ihan yksinkertaisesti vaikka tikkuhahmoilla ja yksinkertaisilla kartoilla, mutta visualisoinnin voima on todella suuri. http://www.danroam.com/the-back-of-the-napkin/ Vaikka ei kiinnostaisikaan opetella tuota suunnistuksen takia, niin siitä voi olla ihan arkipäivinä hyötyä 🙂